Var­mim­min hy­vä­no­lon­tun­tees­ta pää­see eroon, kun ka­saa ke­sän alus­sa it­sel­leen lii­kaa töi­tä.

Sain si­sa­rel­ta­ni pe­riy­ty­nei­tä uni­kon­sie­me­niä ja lai­toin ne esi­kas­va­tuk­seen tur­ve­ruuk­kui­hin keit­ti­ön pöy­däl­le. Se oli kun­ni­a­teh­tä­vä rak­kaan si­sa­re­ni muis­tok­si. Mut­ta mikä sai mi­nut os­ta­maan li­säk­si lei­jo­nan­ki­to­ja, tuok­su­her­nei­tä ja au­rin­gon­kuk­kia? Ruuk­ku­ja oli niin, et­tä hyvä kun syö­mään mah­tui.

Hom­man ryös­täy­dyt­tyä kä­sis­tä os­tin vie­lä laa­tik­ko­puu­tar­han ke­hyk­set, li­sää mo­nen­lai­sia sie­me­niä ja kym­me­nen mul­ta­säk­kiä. Sie­lu­ni sil­mil­lä näin it­se­ni ha­raa­mas­sa mul­taa kii­na­lai­sel­la tyy­ney­del­lä lin­tu­jen li­ver­tä­es­sä ke­vät­ke­sän tuok­su­jen ym­pä­röi­mä­nä.

To­del­li­suus al­koi kui­ten­kin he­tim­mi­ten vai­kut­taa ko­vin eri­lai­sel­ta. Ai­ka meni kai­ken­lai­seen ta­va­roi­den rah­taa­mi­seen, sii­vouk­seen ja pyyk­kää­mi­seen. Ma­tot oli pes­tä­vä no­pe­aa tah­tia pou­dan jat­ku­es­sa ja ve­den lop­pu­mi­sen pe­los­sa. Rim­pui­lin nurk­ka­juu­ris­sa pin­go­tel­len pyyk­ki­na­ru­ja. Sa­maan ai­kaan tai­mel­le eh­ti­neet au­rin­gon­ku­kat ruu­kuis­sa ve­nyi­vät pi­tuut­ta, kaa­tui­vat, kel­las­tui­vat ja lo­pul­ta kuo­li­vat pois. En eh­ti­nyt. En jak­sa­nut. Mikä tär­kein­tä, sain kui­ten­kin teh­dyk­si uni­koil­le pen­kin ja siir­re­tyk­si ne tur­ve­ruu­kuis­sa har­son al­le. Sen si­jaan lei­jo­nan­ki­dat näi­vet­tyi­vät jäl­jet­tö­miin.

To­ril­ta os­te­tut pe­lar­go­ni­at näyt­ti­vät sen­tään ole­van elos­sa. Ru­pe­sin nii­tä is­tut­ta­maan. Ikä­vä yl­lä­tys: toi­sen muu­ri­pa­dan mul­las­sa oli val­lal­la mau­ri­ais­ten in­vaa­sio. Jopa vie­res­sä ole­va mul­ta­säk­ki oli val­loi­tet­tu. Tyh­jen­sin sä­kin viin­mar­ja­pen­saan juu­rel­le ja kah­moin tal­teen edes vä­hän os­tet­tua mul­taa.

Laa­tik­ko­puu­tar­ha oli vi­ho­vii­mei­nen voi­main­pon­nis­tus. Il­ta­päi­vä oli pit­käl­lä, vä­syt­ti, il­mas­sa oli mää­rät­tö­mäs­ti hyön­tei­siä. Ti­lan­ne­ku­va oli sa­man­lai­nen kuin mo­nes­ti en­nen­kin: verk­ka­rit va­lu­vat, pu­se­ro on lii­an ly­hyt, iti­kat pis­te­le­vät, sil­mä­la­sit huur­tu­vat, kuu­lo­ko­jeet rep­sah­ta­vat roik­ku­maan pos­kel­le. Pu­na­si­pu­lit me­ni­vät maa­han kun­ni­al­la. Sa­moin her­neet. Re­tii­si- ja pork­ka­na­nau­hat sur­voin mul­lan (tai ei se mi­nus­ta ol­lut mul­taa vaan tur­vet­ta, mitä en os­ta iki­nä) se­kaan. Leh­ti­sa­laa­tit, til­lit, per­sil­jat, hu­na­ja- ja ke­hä­ku­kat oli­vat vä­häl­lä saa­da koh­ta­lok­seen yh­teis­hau­dan.

Kun kai­ken rieh­kai­se­mi­sen jäl­keen is­tuin kei­nu­tuo­liin, avoi­mes­ta ik­ku­nas­ta tul­vi lin­tu­jen tau­ko­a­ma­ton li­ver­rys. Puut hu­mi­si­vat. Ta­ju­sin, et­tä vie­lä tänä ke­vää­nä sen kuu­len – saan sii­tä iloi­ta. Vaik­ka koko keho on il­lal­la kuin ke­pil­lä piek­set­ty, vie­lä tänä ke­vää­nä jak­san sii­vo­ta edes jo­ten­kin – sii­tä­kin saan ol­la kii­tol­li­nen.

Elä­mä ei sit­ten­kään ole pelk­kää suo­rit­ta­mis­ta, epä­toi­voa, su­rua, vai­vo­ja, ki­pu­ja, ala­mä­keä. On jäl­jel­lä jo­ta­kin muu­ta, joka kos­ket­taa pal­jon sy­vem­mäl­tä ja aut­taa jak­sa­maan.