Mo­nen­lai­set kou­lu­muis­tot pul­pah­te­le­vat mie­leen ni­me­no­maan syk­syl­lä. Päi­vit­täi­set lin­ja-au­to­mat­kat yh­dek­sän vuo­den ajan 30 ki­lo­met­rin pää­hän op­pi­kou­luun ovat osa noi­ta muis­to­ja.

Lin­ja-au­to – kos­kaan ei käy­tet­ty sa­naa bus­si – oli ko­tim­me tien­haa­ras­sa aa­mul­la kel­lo seit­se­män ja ta­kai­sin pa­la­tes­sa kel­lo 16. Kä­ve­ly­mat­kaa oli vain sata met­riä. Sil­ti ker­ran ala­luo­kil­la ol­les­sa­ni säi­käh­din pa­han­päi­väi­ses­ti, kun aa­mu­pi­me­äs­sä män­nyn­tai­mi­kon ta­kaa ka­jah­ti kar­mea noi­ta-akan nau­ru. Mie­tis­ke­lin kou­lu­päi­vän ai­ka­na huo­les­tu­nee­na, mikä kau­hea ää­ni se saat­toi ol­la. Isä loh­dut­ti il­lal­la, et­tä ”kar­mea noi­ta-ak­ka” oli riek­ko.

Lin­ja-au­tos­sa mat­kus­ti vii­den ky­län vä­keä. Mie­het is­tui­vat yleen­sä au­ton pe­räl­lä. Ke­vy­en la­si­sei­nän ta­kaa le­vi­si si­ni­nen tu­pa­kan­sa­vu lä­hes puo­li­vä­liin au­toa. Kou­lu­lai­set is­tui­vat kes­ki­o­sas­sa, nau­roi­vat, ki­nas­te­li­vat, oli­vat vä­lil­lä suu­tuk­sis­sa ja vä­lil­lä so­vus­sa, hau­kot­te­li­vat suut am­mol­laan ja sil­mät ve­sis­sä, isom­mat te­ki­vät jopa hä­tä­päis­sään vii­mei­siä läk­sy­jään. Nai­set is­tui­vat etuo­sas­sa kä­si­lau­kut sy­lis­sä, vil­la­kan­gas­tak­kien suu­ret na­pit pin­kei­nä ja pu­he­li­vat rau­hal­li­seen sä­vyyn omia asi­oi­taan.

Au­tos­sa oli kul­jet­ta­jan li­säk­si nais­ra­has­ta­ja. Hän ki­pai­si koh­te­li­aas­ti ulos, kun ai­kui­nen ih­mi­nen läh­ti au­tos­ta. Kou­lu­lai­sen pois­tut­tua hän nou­si sei­so­maan. Sa­mal­la ta­voin hän ot­ti vas­taan kyy­tiin pyr­ki­jät.

Erää­nä aa­mu­na vie­ree­ni is­tui pie­nen mö­kin emän­tä. Hän ker­toi me­ne­vän­sä lää­kä­riin. Hän kai­voi kä­si­lau­kus­taan pu­na­rai­tai­sen pyyh­keen: tai­tel­lun pyyh­keen mut­ka hu­lah­ti yh­täk­kiä täy­teen hä­nen ne­näs­tään syök­säh­tä­vää ver­ta. Mi­ten­hän emän­tä­rau­kat sel­viy­tyi­vät? Hei­dän piti lyp­sää leh­mät ja teh­dä muut aa­mu­työn­sä en­nen au­ton tu­loa, oli­vat­pa he kuin­ka huo­no­voin­ti­sia ta­han­sa.

Ker­ran kau­pun­gis­ta nou­si kyy­tiin juo­pu­nut nai­nen, per­hee­näi­ti. Hän kal­lis­tui is­tu­al­laan pie­nen tyt­tä­ren­sä pääl­le. Tyt­tö työn­si äi­ti­ään ja pa­rah­ti: “Elä, äi­ti!”

Voi mi­ten sää­lit­ti ja su­ret­ti.

Kul­jet­ta­jat oli­vat tai­ta­via som­pai­le­maan kie­mu­rai­sel­la so­ra­tiel­lä. Vain yh­den ker­ran au­ton ajau­tu­es­sa mut­kas­sa ojaan kol­mel­le ih­mi­sel­le tuli pie­niä kol­hu­ja. Toi­sel­la ker­taa jon­kun töys­syn ta­kia – oli­ko se nyt tiel­le ulot­tu­va ki­nos vai mikä – yk­si pik­ku­rui­nen, pyö­reä mum­mo kil­jai­si ja pen­kil­tä tö­mäh­ti lat­ti­al­le jau­ho­säk­ki. Sii­nä kaik­ki!

Kau­pun­gis­sa ko­et­tu vie­raus ja koti-ikä­vä hel­lit­ti­vät jo au­ton ovel­la. Oli ren­tout­ta­vaa as­tua kou­lu­päi­vän jäl­keen tut­tu­jen tuok­su­jen, tun­nel­mien ja ko­dik­kaan pu­heen­par­ren maa­il­maan. Mat­kus­ta­jat oli­vat omaa vä­keä.

Ker­ran myö­häs­tyin au­tos­ta. Mi­nul­la oli ham­mas­lää­kä­ri. Juok­sin mä­keä alas, mä­keä ylös, ka­tu­ja pit­kin ja ka­tu­jen poik­ki. Eh­din näh­dä pois hu­ris­ta­van au­ton pe­rän. Sei­soin tyr­mis­ty­nee­nä lin­ja-au­to­a­se­man au­ki­ol­la kou­lu­lauk­ku kä­des­sä. Mi­nul­la ei ol­lut ra­haa ei­kä tie­ten­kään sii­hen ai­kaan pu­he­lin­ta, ei­kä pu­he­lin­ta ol­lut ko­ti­ky­läl­lä­kään kuin yh­des­sä ta­los­sa. On­nek­si sat­tu­moi­sin tie­sin erään luok­ka­to­ve­ri­ni osoit­teen. Ei ol­lut muu­ta mah­dol­li­suut­ta kuin men­nä ane­le­maan yö­si­jaa. Mi­nut otet­tiin ys­tä­väl­li­ses­ti vas­taan. Mie­lee­ni on jää­nyt, et­tä per­heen van­hem­mat oli­vat sa­no­ma­leh­den toi­mit­ta­jia, heil­lä oli nel­jä las­ta ja il­lal­la syö­tiin man­na­vel­liä.

Ih­meel­lis­tä joh­da­tus­ta sinä il­ta­na oli se­kin, et­tä sat­tu­moi­sin ta­pa­sin ka­dul­la isän ja si­sa­re­ni. He oli­vat läh­dös­sä il­ta­ju­nal­la Hel­sin­kiin, sis­kol­la oli mää­rä men­nä sy­dän­tut­ki­muk­siin Mei­lah­teen. Isä soit­ti jos­tain naa­pu­riin. Äi­ti oli­kin eh­ti­nyt ol­la jo ko­vas­ti huo­lis­saan, mik­si en tul­lut ko­tiin.

Jäl­keen­päin aja­tel­tu­na mie­len täyt­tää hai­keus. Niin mo­net en­ti­set mat­kus­ta­jat ovat jo kau­an ol­leet edes­men­nei­tä. Ky­lät ovat pal­jol­ti au­ti­oi­tu­neet, tien­haa­rat hei­nit­ty­neet ja ta­lot rän­sis­ty­neet. Lin­ja-au­to­lii­ken­ne on ajat sit­ten la­kan­nut. Eläm­me muut­tu­vas­sa maa­il­mas­sa. Se on vain hil­jai­ses­ti hy­väk­syt­tä­vä ja ope­tel­ta­va nä­ke­mään ny­kyi­sen ajan – ja tu­le­vai­suu­den­kin – mah­dol­li­suu­det suu­re­na lah­ja­na.