On­ko si­nul­la täl­lä het­kel­lä jo­kin suu­ri haa­ve, konk­reet­ti­nen ja ihan to­teu­tu­mis­kel­poi­nen? Ole va­ruil­la­si: sii­tä saat­taa tul­la tot­ta. Ei eh­kä ihan suo­rin­ta tie­tä ja ki­vut­to­mas­ti, mut­ta lo­pul­ta kui­ten­kin sii­tä voi tul­la to­ti­sin­ta tot­ta.

Mi­nul­la­kin oli haa­ve vä­hän al­le vii­si­kymp­pi­se­nä jää­ty­ä­ni vuo­dek­si vuo­rot­te­lu­va­paal­le. Sain voi­mak­kaan pää­hän­pint­ty­män: on saa­ta­va van­han ko­ti­ta­lon pi­hal­le pik­kui­nen tal­vi­mök­ki. Van­ha talo rö­tis­köi­tyi ko­vaa kyy­tiä ha­ta­rak­si, nuo­hoo­ja aset­ti lei­vi­nuu­nin­kin läm­mi­tys­kiel­toon. Tal­vi­o­los­ta ei tu­li­si mi­tään.

Aloi­tin kuu­mei­sen et­sin­nän. Mök­ki oli saa­ta­va sa­mal­le syk­syl­le, ei­kä se saa­nut mak­saa pal­jon. Sel­lai­nen löy­tyi­kin leh­ti-il­moi­tuk­sen avul­la Suo­mus­sal­men syr­jä­ky­läl­tä. Mui­den ih­mis­ten mie­les­tä se ei var­mas­ti ol­lut pal­jon mi­kään, jot­kut pi­ti­vät sitä ken­ties sur­ku­hu­pai­sa­na il­mes­tyk­se­nä – olin nä­ke­vi­nä­ni sen hei­dän il­mees­tään. Mut­ta mi­nus­ta se oli hie­no, ja se riit­ti.

Mök­ki tai pa­rem­min­kin kont­ti oli toi­mi­nut al­ku­ai­koi­naan tie­työ­maal­la työn­joh­ta­jan toi­mis­to­na ja se oli ra­ken­net­tu te­räk­si­sel­le kuor­ma-au­ton la­val­le. Suu­ret ren­kaat­kin oli­vat pai­koil­laan siir­toa var­ten. Se­päs sat­tui!

Mö­kis­sä oli muis­to­ja mo­nen­lai­sis­ta ker­ros­tu­mis­ta: oli ka­mi­nan sa­vu­tor­vi, kaa­su­let­kun pät­kä kaa­su­a­joil­ta, läm­min­ve­si­boi­le­ri ja kyl­mä­ve­si­säi­liö, kä­si­pum­pun kah­va, tis­ki­pöy­tä la­vu­aa­rei­neen, jos­ta joh­ti vie­mä­ri­put­ki suo­raan ken­täl­le mö­kin vie­reen, lan­ka­pu­he­lin­pis­to­ke ja vii­mei­sim­pä­nä vi­ri­tyk­se­nä säh­köl­lä toi­mi­va kes­kus­läm­mi­tys, jon­ka lu­kui­sis­sa pat­te­reis­sa ja put­kis­sa kier­si pak­kas­nes­te. Kuu­lui ilois­ta pu­ron so­li­naa – nes­te oli vuo­ta­nut lii­an vä­häk­si. Nes­tet­tä li­sää­mäl­lä pu­ron so­li­na vai­ke­ni so­mak­si li­rah­te­luk­si. Kau­pas­sa tuli mu­ka­na säh­kö­hel­la, jää­kaap­pi ja pal­jon muu­ta­kin ka­maa. Myy­jä jär­jes­ti mök­ke­röi­sel­le kul­je­tuk­sen sa­mal­le vii­kol­le.

Oli pi­meä lo­ka­kuun päi­vä. Odo­tin kul­je­tus­ta tu­le­vak­si. Ajan ku­luk­si aloin rai­va­ta ti­he­ä­nä pus­ke­vaa ve­sak­koa. Al­koi hä­mär­tää ja sa­taa ti­huut­taa vet­tä. Olo oli an­kea ja huo­les­tu­nut. Vii­mein kuor­ma-au­to tul­la ry­my­si ko­li­nan ja pauk­keen kans­sa kuop­pais­ta mök­ki­tie­tä pit­kin. Mö­kin räys­täät kar­ra­si­vat kuu­se­nok­siin. Tun­sin suun­na­ton­ta epä­toi­voa. Mik­si täl­lai­seen piti ryh­tyä? Oli­si täs­sä mie­his­tä älyä ja voi­maa­kin tar­vit­tu!

Kul­jet­ta­ja pe­ruut­te­li, kään­te­li, vään­te­li ja täl­lä­si mök­kiä pai­koil­leen – se­hän jäi­si ren­kait­ten­sa va­raan, tar­vit­tiin vain kasa tii­li­hark­ko­ja ve­to­ak­se­lin al­le. Hom­ma on­nis­tui lo­pul­ta. Kul­jet­ta­ja läh­ti pe­ruut­ta­maan au­to­aan tiel­le. Tai siis yrit­ti läh­teä. Au­ton ren­kaat syrt­tä­si­vät sa­teen peh­mit­tä­mäl­lä pi­hal­la ja up­po­si­vat niil­le si­joil­leen.

Hal­lit­se­ma­ton epä­toi­vo ei ol­lut kau­ka­na. Soi­tin naa­pu­ris­ta trak­to­rin apuun. Mi­nua hä­vet­ti ja har­mit­ti. Läh­ti­hän se kuor­ma-au­to siel­tä lie­ju­kos­ta ai­ka hel­pos­ti, mut­ta kau­nis piha oli kyn­nös­pel­to­na. Oli­sin voi­nut ok­sen­taa vä­sy­myk­ses­tä. Tönö jäi suu­rien ren­kait­ten­sa va­raan vi­noon ja näyt­ti kam­mot­ta­val­ta sam­mu­vaa päi­vän­ka­joa vas­ten. Kuin up­po­a­va Ti­ta­nic. Tuli mie­lee­ni, et­tä oli­si­pa dy­na­miit­ti­pöt­kö, an­tai­sin kyy­tiä koko haa­veit­te­ni py­tin­gil­le.

Seu­raa­va päi­vä val­ke­ni au­rin­koi­se­na, ai­na­kin jol­tain osin.Tuli tal­koo­lai­sia, lap­sia ja ai­kui­sia, van­ha äi­ti­kin tuo­tiin hel­lan läm­pi­mään naut­ti­maan yh­des­sä­o­los­ta. Kol­me rius­kaa su­ku­lais­mies­tä ru­pe­si­vat ir­rot­ta­maan ren­kai­ta la­van al­ta. Taas mi­nuun is­ki kova huo­li ja pel­ko, eten­kin kun kuu­lin erään mö­kin al­la tou­hu­a­van mie­hen sa­no­van:

– Täm­möi­sis­sä hom­mis­sa on mo­nel­la men­nyt hen­ki.

Kau­hu oli la­maan­nut­taa mie­le­ni. Jos tä­män hul­lun pää­hän­pis­to­ni ta­kia sat­tuu vie­lä on­net­to­muus! Kä­ve­lin her­mo­na ym­pä­riin­sä. Kai minä jo­tain keit­to­kat­ti­laa­kin kä­vin vä­lil­lä häm­men­tä­mäs­sä, en muis­ta.

Lo­pul­ta työn­täy­tei­nen päi­vä kaar­tui il­taan. Mök­ki oli saa­tu be­to­ni­hark­ko­jen va­raan. Tal­koo­lai­set läh­ti­vät ko­tiin­sa. Mi­nun oli läh­det­tä­vä vie­mään äi­ti kau­pun­kiin le­väh­tä­mään. Kis­sa jäi löy­ty­mät­tä. Se tie­si sa­mal­le il­lal­le uut­ta reis­sua. En ha­lun­nut jät­tää kis­sa­ruk­kaa il­ves­ten ja ah­mo­jen ar­moil­le.

Kun pa­la­sin ha­ke­maan kis­saa­ni, ve­ren­pu­nai­nen suu­ri kuu nou­si jär­ven ta­kaa. Hu­hui­lin ja kaa­hui­lin kyl­män­huu­rui­sel­la pi­hal­la. Yh­täk­kiä jy­säh­ti pää­hä­ni: en­tä jos lap­set jät­ti­vät kai­von kan­nen au­ki ja kis­sa on pu­don­nut van­haan sau­na­kai­voon. Me­nin pi­me­äl­le kai­vol­le ja ava­sin luu­kun: Se­ve­riii! hu­hui­lin kai­von ko­le­aan sy­vyy­teen, niin kuin se nyt siel­tä oli­si vas­tan­nut, et­tä tääl­lä ol­laan. Lo­pul­ta kuo­le­man­vä­sy­nee­nä ja toi­vot­to­ma­na me­nin pirt­tiin ja jä­tin oven au­ki. Yh­täk­kiä näin tu­tun hah­mon vi­lah­ta­van ovi­au­kon ohi. Jäl­leen­nä­ke­mi­sen rie­mu oli suu­ri.

Kun pää­sin ko­tiin, ris­tin kä­te­ni kii­tok­seen. Tai­vaan Isä aut­toi ja ar­mah­ti: kaik­ki oli­vat ter­vei­nä ja hen­gis­sä, mök­ki­kin kö­nöt­ti pai­koil­laan.

Haa­vees­ta­ni tuli tot­ta. Ju­ma­la siu­na­si mi­nua suu­rel­la lah­jal­la. Mök­ki on ol­lut tal­vi­sin to­del­la tar­peen. Sis­kon tyt­tä­re­ni per­he­kin käyt­tää sitä ah­ke­ras­ti. Se on kä­te­vä, kom­pak­ti, pe­rus­läm­mös­tä no­pe­as­ti kuu­men­tu­va pik­ku pesä. Niin ko­vaa pak­kas­ta ei ole vie­lä ol­lut, et­tei­kö siel­lä oli­si mu­ka­va ol­la. Jou­lun­seu­tu pak­su­jen ki­nos­ten ja lu­mis­ten kuus­ten kes­kel­lä, hui­kai­se­van täh­ti­tai­vaan al­la on pik­ku mö­kin kul­ta-ai­kaa.