“Mi­täs hen­gen­jät­ti­läi­nen? On­ko hen­ges­sä voi­maa?” Näin mah­ti­pon­ti­sen ky­sy­myk­sen sain kuul­la erääl­tä päih­ty­neel­tä, nyt jo edes­men­neel­tä mie­hel­tä as­tu­es­sa­ni ulos lin­ja-au­tos­ta ko­ti­ky­lä­ni py­sä­kil­lä. Olim­me mo­lem­mat pa­laa­mas­sa kau­pun­gis­ta, hän asi­oil­taan ja minä kou­lus­ta. Hän oli lep­poi­sa ja mu­ka­va mies, mi­tään kau­naa tuos­ta ky­sy­myk­ses­tä ei toki jää­nyt.

Olin löy­tä­nyt elä­vän us­kon lu­ki­on toi­sel­la luo­kal­la. Su­vus­sa­ni ei ol­lut us­ko­vai­sia. Kaik­ki oli mi­nul­le suur­ta ih­met­tä. Tun­teet oli­vat pa­la­via. Luin pir­tin kei­nu­tuo­lis­sa La­es­ta­diuk­sen pos­til­laa ja su­vi­seu­ro­jen saar­na­ko­ko­el­maa, muis­taak­se­ni jon­kun koh­dan ää­neen­kin.

Van­hem­pa­ni an­toi­vat lu­van jär­jes­tää meil­le seu­rat. Teks­ta­sin rus­keil­le pah­vin­pa­la­sil­le seu­rail­moi­tuk­sia ja kä­vin nau­laa­mas­sa nii­tä ky­län pos­ti­laa­ti­koi­den si­sä­puo­len ta­ka­sei­niin. Sii­hen ai­kaan oli käy­tös­sä kel­tai­set, suu­ret pui­set pos­ti­laa­ti­kot, jot­ka suu am­mol­laan odot­ti­vat ra­has­ta­jan kä­des­tä vauh­dis­sa len­tä­vää pos­ti­nip­pua, jos au­ton ei tar­vin­nut pai­kal­le muu­ten py­säh­tyä.

Nii­hin seu­roi­hin tuli kak­si emän­tää ja toi­sen emän­nän ty­tär.

Pa­ras ys­tä­vä­ni sai pa­ran­nuk­sen ar­mon joi­ta­kin ai­ko­ja mi­nun jäl­kee­ni. Olim­me in­nois­sam­me. Kä­vim­me pu­hut­te­le­mas­sa opet­ta­jain­huo­neen ovel­la us­kon­non leh­to­ri­am­me yh­des­sä ja erik­seen. Ys­tä­vä­ni oli ter­hak­kaa­na ten­tan­nut: “Olet­te­kos lu­ke­nut Isoa ka­te­kis­mus­ta?” “No olen”, opet­ta­ja oli hu­vit­tu­nee­na hy­mäh­tä­nyt, ei­kä ih­me, hän­hän oli vih­ki­mis­tä vail­le pap­pi.

Nyt saa ky­syä, kun kor­pi­va­el­lus­ta on Ju­ma­lan avul­la kul­jet­tu koh­ta vii­si­kym­men­tä vuot­ta, mi­hin ovat hä­vin­neet al­ku­ai­ko­jen pa­la­vat tun­teet. Seu­ra­kut­sun­kin saa hy­vin, hy­vin har­voin esi­te­tyk­si. Jos on tu­los­sa vie­rai­ta, Päi­vä­mie­hen tyrk­kää mie­luum­min leh­ti­pi­non poh­jal­le. Kun on läh­dös­sä esi­mer­kik­si Su­vi­seu­roi­hin, hel­pos­ti kuit­taa tuon kal­li­sar­voi­sen ”py­hän mat­kan” sa­no­mal­la: “Läh­den reis­suun.”

Jos jak­sai­si ol­la avoi­mem­pi ja iloi­ses­ti va­paa us­kos­saan, eh­kä lä­him­mäi­nen­kin kiin­nos­tui­si hel­pom­min asi­as­ta. Pii­lot­te­lus­ta voi tul­la sel­lai­nen kuva, et­tei täl­le alu­eel­le ole suo­si­tel­ta­vaa as­tua. It­se ah­dis­tuu, ja kes­kus­te­lu­kump­pa­ni­kin ah­dis­tuu. On­nek­si us­kon tun­nus­ta­mi­nen ei ole ai­na yh­tä vai­ke­aa, mut­ta lii­an usein kui­ten­kin.

Mies siis ky­syi: “On­ko hen­ges­sä voi­maa?” Jos hän tar­koit­ti ky­sy­myk­sel­lään mi­nun omaa ole­mus­ta­ni ja sen omi­nai­suuk­sia, vas­taus on “ei ole”. Mut­ta jos hän viit­ta­si sa­noil­laan Ju­ma­lan Py­hän Hen­gen voi­maan, vas­taus on eh­dot­to­mas­ti “kyl­lä”. Me­hän us­kom­me kol­miyh­tei­seen Ju­ma­laan: Isään, Poi­kaan ja Py­hään Hen­keen – kaik­kiin yh­tä elä­vi­nä ja to­del­li­si­na.