Men­nä ry­mis­te­lim­me edes­men­neen kum­mi­se­tä­ni po­jan he­vo­sen­kul­je­tu­sau­tol­la pit­kin Raat­teen tie­tä. Kyy­dis­sä ko­li­si­vat siel­tä sun tääl­tä haa­li­ma­ni van­hat huo­ne­ka­lut. Olin tul­lut va­li­tuk­si Raat­teen kou­lun ala­luok­kien opet­ta­jan vir­kaan ja olin nyt mat­kal­la uu­teen työ­hö­ni.

Ohi vi­lah­te­li­vat ta­jun­nas­sa­ni vas­ta myö­hem­min sy­vem­män mer­ki­tyk­sen saa­vat pai­kan­ni­met ja pai­kat: Kuo­ma­jo­ki, Tyy­ne­lä, Hau­ki­la, Pu­ras­jo­ki, Li­ko­har­ju. Tank­ke­ries­teet, juok­su­hau­dat ja kor­sut.

Tu­lim­me pe­ril­le, ase­tuin uu­teen ko­tiin ja tar­tuin työ­hön. Pian tun­sin jo kai­kin ta­voin ”su­jah­ta­nee­ni mai­se­maan”, kai­nuu­lai­sen syr­jä­ky­län kas­vat­ti kun it­se­kin olen. Tun­sin ole­va­ni kor­vi­a­ni myö­ten Kai­nuus­sa, sen al­ku­pe­räi­ses­sä luon­nos­sa, his­to­ri­as­sa, ai­dos­sa elä­mäs­sä, hi­das­tu­nees­sa ja mer­ki­tyk­sel­li­ses­sä vuo­den­kier­ros­sa. Tun­nel­ma oli kap­pa­le lap­suut­ta.

Sota ka­jas­te­li ih­mis­ten pu­heis­sa, vaik­ka oli jo 1980-lu­vun al­ku. Muu­an isän­tä ker­toi syö­neen­sä sota-ai­ka­na lam­paan­pää­vel­liä pöl­li­taa­pe­lin al­la tais­te­lun jy­ti­näs­sä. Joku kuis­ka­si erään mum­mon ole­van juu­ri se, joka jäi van­gik­si, kun vi­hol­li­nen yl­lät­ti aa­mu­hä­mä­ris­sä. Op­pi­las sa­noi, et­tä pel­toa kyn­net­tä­es­sä oli löy­ty­nyt ih­mi­sen­lui­ta. Opet­ta­jain asun­non vin­til­lä käy­tiin ih­met­te­le­mäs­sä Ame­ri­kas­ta lä­he­tet­ty­jä hoo­ve­ri­vaat­tei­ta.

Tal­vi-il­tai­sin luo­kis­sa hoh­ki­vat val­ta­van kor­ke­at pönt­tö­uu­nit. Sii­voo­ja kis­koi koi­vu­ha­lot lii­te­ris­tä kel­kal­la ja uu­ne­ja läm­mit­tä­es­sään sii­vo­si kou­lun. Tuok­sui puh­taal­le. Ker­ran kun si­sa­re­ni tuli ky­lään, me­nim­me il­lal­la luok­kaan ja lai­toim­me lp-le­vy­soit­ti­mes­ta soi­maan Nar­van mars­sin: ”Muis­tot, ai­ka häi­py­vä, hei­tä...” Mis­sä­pä sen tun­nel­ma oli­si ol­lut yh­tä tot­ta!

Kou­lul­ta oli muu­ta­man ki­lo­met­rin mat­ka ra­ja­var­ti­os­tol­le. Tien vie­res­sä oli se van­ha var­ti­oa­se­ma, jon­ka oven työ­vuo­ros­sa ol­lut var­ti­ja oli pot­kais­sut au­ki koh­ta­lok­kaa­na An­tin päi­vän aa­mu­na 1939 ja kar­jais­sut: ”Ra­jal­la am­mu­taan!”

Äi­tien­päi­vä­juh­la oli syr­jä­ky­läl­lä tär­keä ja huo­lel­la val­mis­tel­tu ta­pah­tu­ma, koko ky­län ke­vät­juh­la. Kou­lu oli ko­ris­tel­tu vii­mei­sen pääl­le. Oh­jel­mat har­joi­tel­tu, op­pi­laat ja ai­kui­set par­hais­sa pu­vuis­saan. Kah­vi­pöy­tä val­mii­na, ku­pit ja pan­nut kiil­tä­vi­nä. Mut­ta juh­la­vä­en jouk­koon kii­ri sa­no­ma: naa­pu­ri­ta­lon la­don ovel­la on näh­tä­vil­lä am­mut­tu kar­hu! Juh­la­ken­gis­sä ja -he­pe­neis­sä ra­vat­tiin it­se ku­kin vuo­rol­laan jät­tä­mään jää­hy­väi­set met­sän­ku­nin­kaal­le. Tun­teet myl­ler­si­vät. Koin, et­tä juh­lan hen­ki vain pa­ra­ni täs­tä yh­tei­ses­tä va­el­luk­ses­ta.

Kaik­kein iha­nim­mat muis­tot jäi­vät lä­he­tys­seu­rois­ta. Sain sii­vot­tuun ko­tii­ni vie­rai­ta. Tulp­paa­nit heh­kui­vat kir­kas­tu­vaa ke­vät­tä. Lä­he­tys­pu­hu­jil­la oli pal­jon ta­ri­noi­ta mat­kan var­rel­ta. Nii­tä oli mie­len­kiin­tois­ta kuun­nel­la. Seu­rat ko­ko­si­vat vä­keä. Tai­vaas­ta läh­töi­sin ole­vaa rau­han vies­tiä kuu­lu­tet­tiin seu­dul­la, jos­sa ker­ran oli ko­et­tu sy­dän­juu­ria myö­ten, mitä mer­kit­see, kun ajal­li­nen rau­ha puut­tuu. Seu­ro­jen jäl­keen py­hän tun­tu säi­lyi mie­les­sä­ni pit­kään, tun­tui kuin ko­ti­kin oli­si jää­nyt huo­ku­maan ih­meel­lis­tä läm­pöä ja va­loa.