Tuu­la Stång

Olen vii­me päi­vi­nä sil­mäil­lyt Maa­hen­gen kus­tan­ta­maa kir­jaa Tun­te­ma­ton emän­tä. Kir­ja ker­too nais­ten kor­vaa­mat­to­mas­ta työ­pa­nok­ses­ta sota-ajan ku­ri­muk­ses­sa. Kir­jas­sa on vai­kut­ta­via mus­ta­val­ko­ku­via ja muun mu­as­sa eri läh­teis­tä lai­nat­tu­ja nais­ten ker­to­muk­sia.

Lot­ta, jon­ka teh­tä­vä­nä oli kar­jan eva­kuo­in­ti Muo­laas­sa, ker­too: ”Jou­lu­kuun 2. tai 3. päi­vä­nä pääs­tin leh­mät ulos pi­me­ään, sii­nä vii­den mais­sa aa­mul­la. Ra­jal­ta tuli kat­ke­a­ma­ton vir­ta leh­miä, lam­pai­ta, he­vos­kuor­mia jois­sa oli van­ho­ja nai­sia ja lap­sia. Se­ka­sor­to oli val­ta­va, it­ke­viä lap­sia, am­mu­via leh­miä jot­ka pel­kä­si­vät eh­kä pi­me­ää ja he­vos­ko­lon­naa…”

Kun sul­kee sil­män­sä, tun­tuu, et­tä tuon kaa­ok­sen voi näh­dä, ään­ten se­ka­mels­kan kuul­la, hir­vit­tä­vän hä­dän tun­tea – tie­ten­kin vain aa­vis­tuk­se­no­mai­ses­ti.

Lot­ta ker­too edel­leen: ”Pa­la­sin ko­tiin ta­kai­sin, kylä oli tyh­jä, Muo­laa pa­loi, savu tuli Äy­rä­pään jär­ven yli Mäl­kö­lään. Sa­vun muo­dos­tus oli val­ta­va, kos­ka Äy­rä­pään Liet­teen hei­nä­la­dot oli­vat tu­les­sa myös­kin…”

Tal­vi­so­dan al­ka­mi­sen muis­to­päi­vän lä­hes­ty­es­sä en pys­ty ole­maan ku­vit­te­le­mat­ta noi­ta ai­ko­ja. Kä­sii­ni ek­syy ai­hee­seen liit­ty­vää kir­jal­li­suut­ta. Mie­li­ku­vi­tus as­ka­roi kir­jal­li­suu­den ja ih­mis­ten ker­to­mus­ten syn­nyt­tä­mis­sä ras­kais­sa tun­nel­mis­sa. Isän­maa oli to­ti­ses­sa vaa­ras­sa.

Isän­maa ei ole tur­vas­sa nyt­kään, jos Ju­ma­la ei an­na siu­naus­taan ja var­je­lus­taan. Pre­si­dent­ti Kyös­ti Kal­lio sa­noi it­se­näi­syys­päi­vä­pu­heen­sa lo­puk­si 6.12.1939, kun tal­vi­so­ta oli viik­koa ai­em­min syt­ty­nyt: ”Kai­ku­koon tänä it­se­näi­syys­päi­vä­nä kaik­ki­al­la maas­sam­me en­tis­tä voi­mak­kaam­pa­na kan­sal­lem­me tut­tu 400 vuot­ta van­ha Lut­he­rin vir­si Ju­ma­la om­pi lin­nam­me.”

Olin nuo­ruu­des­sa­ni pol­vi­leik­kauk­ses­sa Hel­sin­gis­sä. Sai­raa­las­sa huo­ne­to­ve­rik­se­ni osui vie­hät­tä­vä, eloi­sa nai­nen. Hän sa­noi ol­leen­sa ai­koi­naan Suo­men nuo­rin lot­ta. Nai­nen ker­toi työs­ken­nel­leen­sä sai­raa­las­sa ja ol­leen­sa niin herk­kä, et­tä hä­nen oli men­tä­vä haa­voit­tu­nei­ta hoi­ta­es­saan vä­lil­lä oven taak­se it­ke­mään.

Ker­ros­ta­los­sa­ni viet­ti van­huu­den­päi­vi­ään Suo­jär­vel­tä muut­ta­nut Kar­ja­lan evak­ko. Is­tuim­me pi­hal­la kii­kus­sa, ja hän ker­toi elä­mäs­tään Kar­ja­las­sa: ”Olin yh­dek­sän­vuo­ti­as, kun läh­din met­sä­töi­hin.” Hän ker­toi asu­neen­sa käm­päl­lä yk­si­nään vii­kon tai pari en­nen kuin ”muut mie­het” tu­li­vat. Van­hus muis­te­li jär­ven ran­nal­la hei­li­möi­nei­tä laa­jo­ja ruis­pel­to­ja ja to­te­si hai­ke­a­na: ”Sin­ne ne kaik­ki jäi­vät!”

Mie­hen kun­to huo­no­ni vä­hi­tel­len. Lo­pul­ta hän ei pys­ty­nyt enää läh­te­mään ke­sän­viet­toon vai­mon­sa kans­sa Kai­nuus­ta hank­ki­mal­leen maa­ti­lal­le. Hän ker­toi is­tut­ta­neen­sa ta­lon ti­luk­sil­le ome­na­pui­ta. Nyt elä­män vii­mei­nen tai­val oli vää­jää­mät­tö­mäs­ti edes­sä. Jäl­leen hä­nen oli to­det­ta­va ko­ti­an­sa ja sen pi­ha­pii­riä, elä­män­työn­sä rak­kai­ta koh­tei­ta ku­vail­les­saan: ”Tän­ne ne kaik­ki jää­vät!”

Niin se on. Kaik­ki jää tän­ne. Kai­kil­ta meil­tä, oli sota tai rau­ha. Vuo­den 1987 Sii­o­nin lau­lu­kir­jas­ta löy­ty­vät sa­nat: ”Niin tän­ne jää­vät ka­too­vai­set maan, myös kaik­ki aar­teet tän­ne jää­dä saa. Ir­ro­ta myös mun mie­le­ni ja an­na vii­mein iki­rau­ha­si.” (SL 1976 183:3.)