Me­nin huol­lat­ta­maan au­to­a­ni, kun tämä ko­ro­na­e­pi­de­mi­an ai­heut­ta­ma poik­keu­sai­ka oli juu­ri al­ka­nut.

Oli kir­kas pak­ka­saa­mu. Ihas­te­lin aa­mun kau­neut­ta yrit­tä­jäl­le.

– Kau­nis on aa­mu, mut­ta muu­ten ei oo mik­kää pal­jon mi­ten­kään! hän huo­kai­si.

Vais­to­sin hä­nen ole­muk­ses­saan yrit­tä­jiä koh­dan­neen huo­len ja epä­var­muu­den. Ym­mär­sin hän­tä. Omaa­kin miel­tä­ni ku­ris­ti. Mi­ten sel­vi­ä­vät ne lä­hei­se­ni, jot­ka ei­vät voi teh­dä etä­työ­tä? En­tä vai­ke­as­ti sai­raat omai­se­ni ja su­ku­lai­se­ni?

On ku­lu­nut viik­ko­ja. Lä­hei­set ovat tois­tai­sek­si py­sy­neet kun­nos­sa. Kor­jaa­mon ohi aja­es­sa­ni olen ihas­tel­lut au­to­jen pal­jout­ta pi­hal­la. Hen­ki­lö­kun­ta on tain­nut sääs­tyä tau­dil­ta, ja ih­mi­set näyt­tä­vät käyt­tä­vän pal­ve­lu­ja niin kuin en­nen­kin.

Tun­tuu, et­tä al­ku­pe­läs­tyk­sen jäl­keen me ih­mi­set us­kal­lam­me jo kat­soa eteen­päin.

Luin äs­ket­täin sa­no­ma­leh­des­tä sil­mä­ter­vey­teen liit­ty­vän ar­tik­ke­lin. Sii­nä sil­mä­lää­kä­ri ke­hot­ti tau­ot­ta­maan lä­hi­työs­ken­te­lyä ja kat­se­le­maan vä­lil­lä kau­kai­suu­teen. Sil­mät vä­sy­vät. Pa­ras­ta le­poa niil­le on kau­as kat­so­mi­nen.

Oh­je so­vel­tuu elä­mään laa­jem­mas­ti­kin. Kris­ti­tyl­le kau­as kat­so­mi­nen suo le­poa, mut­ta se li­sää myös us­koa ja toi­voa.

Moo­ses suun­ta­si kat­seen­sa kau­as.”Hän kiin­nit­ti kat­seen­sa tu­le­vaan pal­kin­toon”, sa­no­taan hep­re­a­lais­kir­jees­sä. Kat­seen koh­dis­ta­mi­nen tuo­hon pal­kin­toon aut­toi hän­tä te­ke­mään oi­kei­ta va­lin­to­ja ja pi­tä­mään Ju­ma­lan kan­san osal­li­suut­ta suu­rem­pa­na aar­tee­na kuin lois­to­e­lä­mää faa­ra­on ho­vis­sa.

En ol­lut Pu­das­jär­ven su­vi­seu­rois­sa vuon­na 1998. Isä­ni nuk­kui pois ju­han­nu­saa­mu­na. Mie­li oli hai­kea, su­rua täyn­nä.

Sii­hen ai­kaan Ke­sä­seu­ra­ra­dio ei vie­lä toi­mi­nut. Oli vain tun­nin mit­tai­nen, kak­si pu­het­ta si­säl­tä­vä lä­he­tys sun­nun­tai­na. Mut­ta tuos­sa ly­hy­es­sä tuo­ki­os­sa Ju­ma­lan sana tuli koh­ti. Vie­lä­kin muis­tan toi­ses­ta saar­nas­ta, mi­ten pu­hu­ja ku­vai­li, et­tä kun mul­ta­kok­ka­reet pu­toi­le­vat us­kos­sa nuk­ku­neen ar­kun kan­nel­le, on se kuin ylös­nou­se­mus­kel­lo­jen soit­toa.

Tuo mie­li­ku­va loh­dut­ti sy­väs­ti, kun isän ar­kul­le ku­mah­te­li­vat en­sim­mäi­set la­pi­ol­li­set Pal­ta­nie­men hie­noa ke­säis­tä hiek­kaa. Si­ni­au­te­rei­nen hei­nä­kuun alun pou­ta­tai­vas ai­van kuin kut­sui nos­ta­maan kat­seen koh­ti sitä kau­kai­suut­ta, joka ker­ran tu­lee lä­hel­le ja muut­tuu to­del­li­suu­dek­si.