Olin vä­hän vail­le 6-vuo­ti­as, kun vuot­ta van­hem­pi si­sa­re­ni aloit­ti kou­lun. Kou­lu oli lä­hel­lä mei­dän ko­tia, nä­kyi pa­him­moil­leen pel­lol­le. Kun kuu­lin tois­ten iloi­set vä­li­tun­ti­huu­dot ja kel­lon ki­li­nän, aloin huu­taa hir­vit­tä­väs­ti ja vaa­din pääs­tä mu­kaan. Pi­din sel­lais­ta me­te­liä, et­tä isä läh­ti kes­ken pe­ru­nan­nos­ton vie­mään mi­nua kou­lul­le. Van­hem­pa­ni ajat­te­li­vat, et­ten mah­da mon­ta päi­vää kou­lus­sa kuun­te­luop­pi­laa­na kul­kea. Mut­ta mitä vie­lä! Kou­lu imai­si mu­kaan­sa täy­sil­lä.

In­toa riit­ti op­pi­kou­lun ala­luo­kil­le­kin vie­lä ko­vas­ti. Edes är­häk­kä­nä puh­jen­nut tuh­ka­rok­ko ei mie­les­tä­ni muo­dos­ta­nut es­tet­tä kou­luun me­nol­le. En muis­ta, mitä ko­to­na sa­not­tiin, mut­ta minä pai­ne­lin kou­luun ja sil­lä siis­ti. Suo­men kie­len tun­nil­la kävi kui­ten­kin huo­nos­ti. Is­tuin toi­sek­si etum­mai­ses­sa pul­pe­tis­sa. Tun­nin alus­sa opet­ta­jan kat­se py­säh­tyi ja nau­liu­tui pil­kul­li­seen naa­ma­tau­luu­ni. Eh­kä kou­lu­to­ve­rien lä­he­tys­tö oli käy­tä­väs­sä ka­val­ta­nut mi­nut.

– Ei­kö si­nun, Tuu­la, oli­si pi­tä­nyt jää­dä ko­tiin? opet­ta­ja ky­syi ys­tä­väl­li­ses­ti.

En muis­ta, mitä vas­ta­sin, tus­kin mi­tään, mut­ta vä­li­tun­nin alet­tua pul­pet­ti­ni pii­ri­tet­tiin. Il­mas­sa sin­koi­li pa­ha­en­tei­siä vuo­ro­sa­no­ja:

– Et­kö sinä yh­tään ajat­te­le, meil­lä on pik­ku­sis­ko­ja ja -vel­jiä? Tu­let tän­ne tuon nä­köi­se­nä! Tar­tu­tat kaik­kiin!

Hui­tai­sin kä­sil­lä­ni ja ki­vah­din:

– Men­kää sit­ten kau­em­mak­si!

Seu­raa­va­na päi­vä­nä jäin ko­tiin. Se oli vii­sas­ta sii­tä­kin syys­tä, et­tä mi­nuun puh­ke­si kai­ken muun li­säk­si si­ko­tau­ti. Syl­ki­rau­ha­se­ni tur­po­si­vat, nii­tä pa­kot­ti vä­lil­lä niin, et­tä vään­sin it­kua. Muis­tu­tin pil­kul­lis­ta pos­sua. Ko­tiin jää­mi­nen tun­tui jo it­ses­tä­ni­kin ai­no­al­ta oi­ke­al­ta vaih­to­eh­dol­ta.

Kes­ki­kou­lun lop­pu­puo­lel­la me­ne­tin opin­to­me­nes­tyk­ses­sä­ni rut­kas­ti len­to­kor­keut­ta. Kou­lus­sa oli tyl­sää, nu­kut­ti ja pa­le­li. Elä­mää­ni ei mah­tu­nut muu­ta kuin he­vo­set, ja ajat­te­lin­kin ha­keu­tua he­vos­ta­lous­kou­luun. Kesä kui­ten­kin kyp­syt­ti mie­le­ni, ja pää­mää­rä­tön hor­toi­lu al­koi jol­lain ta­val­la huo­let­taa. Il­moit­tau­duin lu­ki­oon.

Yli­op­pi­las­ke­vää­nä en oi­kein saa­nut juo­nes­ta kiin­ni. Mitä mi­nun pi­täi­si teh­dä? Vie­tin vuo­den ko­to­na opis­kel­len oma­toi­mi­ses­ti muu­ta­mia op­pi­ai­nei­ta. Ajat­te­lin pyr­kiä lää­kik­seen ja py­rin­kin. Tie­ten­kään, it­se­ni ja kans­saih­mis­ten on­nek­si, en pääs­syt. Vä­lil­lä is­tus­ke­lim­me kol­mes­taan sis­ko­ni ja ka­ve­ri­ni kans­sa vil­la­su­kat pit­ki­nä ka­ma­rin he­te­kal­la sel­kä sei­nää vas­ten, pu­huim­me ja nau­roim­me, nau­roim­me ja pu­huim­me. Me­ni­hän se niin­kin, kun ei ym­mär­tä­nyt ot­taa huol­ta huo­mi­ses­ta ei­kä tun­te­nut muu­ten­kaan tar­vet­ta te­räs­täy­tyä.

Seu­raa­va­na syk­sy­nä ajau­duin sai­raan­hoi­ta­ja­kou­luun vä­hän kuin vir­ran vie­mä­nä, eh­kä sik­si kun kou­lu oli lä­hel­lä en­kä toi­saal­ta muu­ta­kaan sii­hen hä­tään kek­si­nyt. Sen si­jaan isä oli in­nois­saan. En­ti­se­nä kah­den so­dan lää­kin­tä­mie­he­nä, hän oli­si mie­lel­lään näh­nyt tyt­tä­ren­sä as­tu­van sa­moi­hin ja­lan­jäl­kiin. Sik­si­pä hän luki juh­lal­li­ses­ti ää­neen pos­tis­sa tul­lut­ta kir­jet­tä, mi­ten opin­toi­hin piti va­rau­tua: val­koi­set su­kat, val­koi­set um­pi­ken­gät, nel­jä val­kois­ta pu­kua ja niin edel­leen.

– Kum­pi teis­tä sin­ne kou­luun on me­nos­sa? äi­ti ky­syi hu­vit­tu­nee­na.

Eh­kä kou­lu isäl­lä oli­si pa­rem­min on­nis­tu­nut­kin. Isä oli tark­ka, rau­hal­li­nen ja kes­kit­ty­nyt. Minä taas unoh­te­le­va, jän­nit­ty­nyt, im­pul­sii­vi­nen hö­se­lö. Va­jaan vuo­den pal­loi­lin vaih­te­le­val­la me­nes­tyk­sel­lä op­pi­lai­tok­sen kir­jois­sa ja jopa sai­raa­lan osas­toil­la. Kun oli tu­los­sa yö­vuo­ro van­hain­ko­dis­sa, il­tau­ni­se­na mi­nua jo etu­kä­teen huo­let­ti, mi­ten ih­mees­sä yön sai­si ku­lu­maan. Po­ti­lai­den voin­ti ei niin­kään huo­let­ta­nut.

Var­muu­den vuok­si tem­pa­sin läh­ties­sä­ni mu­kaan kir­jan. Yön ku­lu­es­sa kel­lah­din se­läl­le­ni kans­li­an lasi-ik­ku­noi­den edes­sä ole­val­le kei­no­nah­ka­soh­val­le val­koi­ses­sa pu­vus­sa­ni, ja­las­sa val­koi­set su­kat ja um­pi­ken­gät, lu­ke­maan kir­jaa ni­mel­tä Nuo­ruus ja vii­saus. Vuo­ros­sa ole­vat hoi­ta­jat kul­ki­vat ohi, vil­kai­si­vat mi­nuun, mut­ta ei­vät sa­no­neet ker­ras­saan mi­tään. Siis mi­nul­le. Opet­ta­jal­le ar­vat­ta­vas­ti si­tä­kin enem­män.

Ero­sin syk­syl­lä aloit­ta­mas­ta­ni kou­lus­ta huh­ti­kuun en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä. Val­koi­set pu­ku­ni pää­tyi­vät ma­ton­ku­teek­si. Sa­ma­na ke­vää­nä hain opet­ta­jan­kou­lu­tus­lai­tok­seen. Ih­me kyl­lä tu­lin va­li­tuk­si, vaik­ka lau­lu­näy­tet­tä an­ta­es­sa­ni vei­sa­sin virt­tä ”Oi kuin­ka iha­na, on huo­nees Ju­ma­la” niin nuo­tin vie­res­tä, et­tä mu­sii­kin­leh­to­ri sa­noi sä­vel­la­jin vaih­tu­neen vä­lil­lä muu­ta­mia ker­to­ja. No sa­nat ai­na­kin me­ni­vät oi­kein ja oli­vat to­del­la hy­vät. Opis­ke­lu­ai­kaan en muis­ta ker­taa­kaan aja­tel­lee­ni, et­tä sii­hen kou­lu­tuk­seen ei oli­si pi­tä­nyt tul­la.

Val­mis­tuin opet­ta­jak­si sii­nä mis­sä muut­kin kurs­si­lai­set. Ruu­sut puh­ke­si­vat täy­teen kuk­kaan, ni­mit­täin kyh­my­ruu­sut. Sai­ras­tuin val­mis­tu­mi­sen ai­kaan keuh­ko­kuu­mee­seen. Jal­ka­ni tu­li­vat täy­teen ki­pei­tä mus­tan­pu­hu­via pah­ko­ja. Sai­raa­la­reis­sun jäl­keen al­koi­vat pi­ak­koin su­vi­seu­rat. Nii­den ai­kaan sain kuul­la, et­tä mi­nut on va­lit­tu Kuu­sa­mon Säk­ki­län­vaa­ran 1-3 luok­kien opet­ta­jak­si.

En­ti­sen­kal­tai­nen kou­luin­to­ni vi­ri­si uu­del­leen, ai­na­kin vä­li­tun­tien ajak­si. Pe­la­sin näet op­pi­lai­den kans­sa vä­li­tun­nit jal­ka­pal­loa jopa 30 as­teen pak­ka­ses­sa sil­lä seu­rauk­sel­la, et­tä Ru­ne­ber­gin päi­vä­nä pot­kai­sin pol­vee­ni kol­me leik­kaus­ta vaa­ti­neen elä­mä­ni­kui­sen vam­man.

Muu­ta­man vuo­den ku­lut­tua Suo­mus­sal­men Raat­teen kou­lul­la, tal­vi­so­dan tan­te­reil­la, pau­kut­te­lin mui­na mie­hi­nä val­koi­set ku­teet ma­tok­si kan­sa­lai­so­pis­ton ku­don­ta­pii­ris­sä tun­te­mat­ta pie­nin­tä­kään hai­keut­ta. Li­sä­sin val­kois­ten ku­teit­ten jouk­koon tii­len­pu­nai­sia rai­to­ja. Ei oli­si pi­tä­nyt, sil­lä niis­tä läh­ti pa­has­ti väri. Toi­saal­ta sut­tui­ses­ti le­vin­nyt tii­len­pu­nai­nen väri so­pi­kin hy­vin muis­tut­ta­maan, et­tä mi­nun­lai­se­ni hoi­ta­ja oli­si en­nen pit­kää pää­ty­nyt tii­len­päi­tä lu­ke­maan.