Me­nin las­ke­maan mä­keä sis­ko­ni ja kah­den naa­pu­rin­po­jan kans­sa. Mäki oli pe­lot­ta­van jyrk­kä, al­haal­la ry­teik­kö ja puro, va­sem­mal­la maan­tie ja ta­ka­na kor­ke­al­la koi­vi­kos­sa kum­mi­tus­la­to, sem­moi­sel­la ni­mel­lä sitä kut­sut­tiin.

– Las­ke vaan! nuo­rem­pi po­jis­ta huu­si ei­kä ker­to­nut, et­tä la­dul­le oli teh­ty hyp­py­ri.

Len­sin il­mas­sa kuin väk­kä­rä, syök­syin päis­tik­kaa ala­mä­keen, suk­si rä­säh­ti poik­ki. Pien­tä loh­tua toi se, et­tä van­hem­pi vel­jek­sis­tä al­koi nuh­del­la nuo­rem­paa vaa­raan joh­dat­ta­mi­ses­ta.

Lie­kö joh­tu­nut tuos­ta suk­sen kat­ke­a­mi­ses­ta, et­tä raa­ha­sin kou­lu­tak­sis­sa lii­kun­ta­tun­nil­le ai­kuis­ten suk­set: joko äi­din ter­va­tut loi­va­kär­ki­set si­de­suk­set tai se­tä­vai­na­jan pu­nai­set var­paal­lis­suk­set, joi­den kär­jis­sä ei ol­lut kaa­re­vuut­ta sen­kään ver­taa. Yh­tä kaik­ki, ras­kaat ja pit­kät lo­tis­kot mo­lem­mat oli­vat.

Pa­hak­si on­nek­si opet­ta­ja vei mei­dät sil­lä tun­nil­la ti­he­ää män­nyn­tai­mik­koa kas­va­vaan kum­pa­reik­koon. Oli täy­si työ sel­viy­tyä kym­men­vuo­ti­aan voi­mil­la kiik­ke­ris­tä kään­nök­sis­tä ta­kaa työn­ty­vän – ei vält­tä­mät­tä ai­na niin kär­si­väl­li­sen – op­pi­las­jou­kon edes­sä.

Luis­te­lu­tun­nit kau­pun­ki­kou­lus­sa oli­vat pa­ho­ja. Meil­lä maa­lais­po­loi­sil­la ei ol­lut ko­ti­ky­läl­lä luis­te­lu­mah­dol­li­suuk­sia ei­kä luis­ti­mia. Kou­lul­ta pys­tyi lai­naa­maan pik­ku ko­li­kol­la mies­ten van­ho­ja, var­ret­to­mia hok­ka­rin­ront­to­sia, joil­la sai läh­teä jääl­le toik­ka­roi­maan ohi kii­tä­vien ja pyö­räh­te­le­vien jääp­rin­ses­so­jen väis­tel­tä­väk­si.

Noi­den muis­to­jen va­los­sa kou­luil­le ny­kyi­sin unoh­tu­vat eri­no­mais­ten ur­hei­lu­vä­li­nei­den röyk­ki­öt tun­tu­vat pe­rä­ti kum­mal­li­sil­ta – nii­tä kun ei­vät sen enem­pää lap­set kuin van­hem­mat­kaan tun­nis­ta omik­seen.

Vaa­ti­vin laji lap­suu­des­sa­ni oli tal­vi­nen he­vo­sur­hei­lu. Muis­tan ti­lan­teen, kun eräs emän­tä oli meil­lä ky­läi­le­mäs­sä. Tar­jou­duin vie­mään hä­net he­vo­sel­la ko­tiin. Emän­tä epä­röi ja es­te­li. En an­ta­nut pe­rik­si, val­jas­tin he­vo­sen mur­ro­si­käi­sen eh­dot­to­muu­del­la.

He­vo­nen oli en­ti­nen ra­vi­he­vo­nen, me­ne­vää sort­tia. Niin läh­det­tiin. Emän­tä keik­ka­leh­ti rees­sä peh­mi­ke­hei­nien pääl­lä ja yrit­ti ju­tel­la jo­tain kau­hun­se­kai­sin il­mein. En muis­ta, sain­ko he­vo­sen py­säh­ty­mään hä­nen ko­tin­sa kar­ta­nol­la vai ajoin­ko vain vauh­dil­la loi­van ym­py­rän emän­nän hy­pä­tes­sä kyy­dis­tä ikään­kuin kes­ki­pa­kois­voi­man sin­ko­a­ma­na.

Ko­ti­mat­kal­la, tul­tu­a­ni maan­tien liit­ty­mään, joka oli erit­täin pa­has­sa pai­kas­sa mut­kai­ses­sa mä­en­rin­tees­sä, oli hius­kar­van va­ras­sa, et­ten aja­nut tuk­ki­re­kan al­le. Ko­ti­pi­haan pääs­ty­äm­me saim­me huo­kais­ta hel­po­tuk­ses­ta, sekä he­vo­nen et­tä minä, var­sin­kin he­vo­nen, sil­lä huo­ma­sin val­jai­ta rii­su­es­sa­ni, et­tä län­get oli­vat vää­rin­päin.

Myö­hem­mäl­lä iäl­lä, va­rus­tei­den pa­ran­nut­tua, olen pi­tä­nyt kaik­kein eni­ten yk­si­näi­ses­tä um­pi­han­ki­hiih­dos­ta. On saa­nut men­nä min­ne on ha­lun­nut, kat­sel­la eläin­ten jäl­kiä, au­ti­o­ta­lo­jen pi­ha­pii­re­jä, niit­ty­jä, suo­mai­ta, pu­ron­var­sia, kal­li­on­sei­nä­miä.

Äs­ket­täin il­mes­ty­nees­sä kir­jas­sa Tai­vaan lin­tu­ja ja ke­don kuk­kia yk­si kir­joit­ta­jis­ta sa­noo: ”Luo­ja muo­vaa ole­mus­tam­me ikään­ty­mi­sen, sai­rauk­sien ja ta­pa­tur­mien kaut­ta.” Näin tun­nen omal­la koh­dal­la­kin ta­pah­tu­neen. Jos hiih­tä­es­sään pyl­läh­tää sy­vän suo-ojan poh­jal­le, ei pää­se enää ylös.

Eh­kä tu­lee vie­lä se­kin ai­ka, jos elon­päi­viä an­ne­taan, et­tä tal­viur­hei­luk­si riit­tää, kun tork­kuu au­rin­gon­pais­tees­sa jos­sain läm­pi­mäl­lä sei­nus­tal­la top­pa­vaat­teis­sa ja pipo sil­mil­lä. Sii­tä sit­ten kö­pit­te­lee tyy­ty­väi­se­nä il­ta­päi­vä­kah­vil­le joko yk­sin tai avus­tet­tu­na.