Re­a­goin Päi­vä­mie­hen il­moi­tuk­seen, jos­sa et­sit­tiin uu­sia blo­gis­te­ja. Lä­he­tin näyt­teil­le kym­me­nen vuot­ta van­han teks­tin. Sa­mal­la ajat­te­lin, et­tä kai­ken­lai­sia tyyp­pe­jä sitä blo­gis­teik­si yrit­tää. Yl­lä­tyk­sek­se­ni tu­lin va­li­tuk­si.

Sa­ma­nai­kai­ses­ti kun oli­si pi­tä­nyt ru­ve­ta en­sim­mäis­tä blo­gi­teks­tiä ky­hää­mään, ha­jo­si tie­to­ko­ne. Osa­mak­sul­la­han uu­den saa, ei sii­nä mi­tään. Mut­ta en­nen kuin olin tu­tus­tu­nut uu­teen läp­pä­riin, il­mes­tyi sen pääl­le lo­ju­maan vie­ras kis­sa. Olin ai­em­min lu­van­nut erääl­le Ame­rik­kaan mat­kus­ta­val­le pa­ris­kun­nal­le, et­tä otan kuu­kau­dek­si hoi­toon hei­dän rie­hak­kaan, nuo­ren kis­san­sa.

Vii­kot vie­ri­vät. Kis­sa hau­toi läp­pä­riä. It­se en kos­ke­nut sii­hen sor­mel­la­ni­kaan. Ame­ri­kan mat­kaa­jat pa­la­si­vat, ja kis­sa ha­et­tiin ko­tiin­sa. Sa­mal­la tuli eteen blo­gi­teks­tin pa­lau­tus­päi­vä­mää­rä. Nyt kir­joit­ta­maan! Kää­rin hi­ha­ni, sii­tä se läh­ti­si.

Mut­ta ei läh­te­nyt. Lau­an­tai­päi­vä ku­lui. Tuli en­nen nä­ke­mä­tön ri­ma­kau­hu. Ruu­dul­le il­mes­tyi­vät vain ja ai­no­as­taan sa­nat: Olen 65-vuo­ti­as. Las­ku­ri näyt­ti ha­ra­kan­var­pais­ta­ni koos­tu­van 16 merk­kiä vä­li­lyön­tei­neen. Juu­tuin kau­laa myö­ten tuo­hon koh­ta­lok­kaa­seen lau­see­seen. Muu­ta ei syn­ty­nyt; revi nyt sii­tä.

Hy­vä­kö lie vai paha, et­tä olen 65-vuo­ti­as, ajat­te­lin, ei se ai­na­kaan omaa syy­tä­ni ole. Tar­kem­min aja­tel­tu­na­han se on oi­ke­as­taan hie­no jut­tu. Sai­sin ol­la kii­tol­li­nen. Suo­mes­sa kuol­tiin vie­lä 50-lu­vul­la muun mu­as­sa tu­ber­ku­loo­siin.

65-vuo­ti­as on syn­ty­nyt suun­nil­leen kah­dek­san vuot­ta so­tien lop­pu­mi­sen jäl­keen jäl­leen­ra­ken­nuk­sen va­sa­rain pauk­kees­sa. Muu­ta me­tak­kaa ei sil­loin niin kau­he­as­ti ole vie­lä on­nek­si ol­lut­kaan. Lap­se­na hän on kuun­nel­lut naa­pu­rin isän­tien piip­pu­tu­pa­kan­sa­vun se­as­ta kan­tau­tu­via pu­hei­ta kä­sit­tä­mät­tö­mäs­tä vä­sy­myk­ses­tä, kun ka­ve­ri oli nu­kah­ta­nut suol­le kes­ken mat­kan ja sii­tä, mi­ten toi­set oli­vat huu­ta­neet:

– Nou­se hyvä mies ylös, vi­hol­li­nen tul­loo!

Hän on vais­ton­nut isän ajoit­tai­sen me­lan­ko­li­suu­den kuu­lu­van yh­teen noi­den pu­hei­den kans­sa.

Muis­tois­sa on pank­ko­reen ja­las­ten kirs­kun­ta pak­kas­tiel­lä, uu­nin vie­res­sä kui­vu­vien län­kien tuok­su, na­ve­tan oves­ta tu­le­va lan­nan haju ja leh­mien hön­ki­mä läm­min höy­ry. Lyh­dyn va­los­sa on kul­jet­tu ha­ke­maan pos­tia, pir­tin pöy­däl­le on le­vi­tet­ty saa­pu­neet jou­lu­kor­tit:

– Kato äi­ti, nämä on kaik­ki tän­nään tul­lu!

65-vuo­ti­as on ko­ke­nut maal­ta­pa­on vuo­si­kym­me­net. Ta­lot ovat jää­neet kyl­mil­leen, sau­nat la­hon­neet, na­ve­tan ka­tot pu­don­neet si­sään, hei­nä­la­to­jen lat­ti­an läpi on al­ka­nut lo­pul­ta kas­vaa koi­vu­ve­sak­koa. Maa­han kiin­nit­ty­nyt ja vuo­de­nai­ko­jen mu­kaan ryt­mit­ty­nyt elä­mi­sen sel­kä­ran­ka on mur­tu­nut ja ru­sen­tu­nut.

Jos­kus en­tis­ten ai­ko­jen muis­te­le­mi­nen tun­tuu hai­ke­al­ta. Useim­mi­ten se on val­ta­va voi­ma­va­ra. Tyy­ty­mi­nen sii­hen, mitä on ja mitä ei ole, tuo le­vol­li­sen mie­len.