On kuu­laan­kir­kas syk­syi­nen il­ta­päi­vä. Eh­ti­sin rei­lus­ti ajel­la kou­lun pää­tyt­tyä maal­le, poi­mia san­gol­li­sen vii­ni­mar­jo­ja ja me­hus­taa ne puu­hel­lal­la. Mi­kä­pä le­puut­tai­si me­te­lin ra­sit­ta­mia her­mo­ja sen pa­rem­min!

Au­rin­ko pais­taa. Tuu­li ka­hi­sut­taa pir­tin­taus­haa­vik­koa. Koi­rat hau­kah­te­le­vat ky­läl­lä. Nau­tin ää­ret­tö­mäs­ti pi­te­ne­vis­tä var­jois­ta ja vii­ley­des­tä ul­ko­na, si­säl­lä puu­hel­lan ri­sah­te­lus­ta ja keit­ti­men ko­hi­nas­ta. Työ su­juu hy­vin. Pe­sen keit­ti­men, las­taan pul­lot ko­riin ja läh­den aje­le­maan ta­kai­sin kau­pun­kiin. Olo on rau­kea ja on­nel­li­nen. Il­lan päät­teek­si kel­lah­dan vie­lä soh­val­le tem­pau­tu­en mu­kaan dek­ka­rin maa­il­moi­hin.

Niin tem­pau­tuu si­sa­re­ni­kin – to­sin il­man dek­ka­ria. Hän ei tie­dä, et­tä lan­ka­pu­he­li­me­ni on rik­ki. En­kä tie­dä mi­nä­kään: pys­tyn näet soit­ta­maan sil­lä muil­le, mut­ta he ei­vät mi­nul­le. Mi­nul­la on ta­pa­na sul­kea kän­nyk­kä yök­si, kos­ka lan­ka­pu­he­lin on vie­lä ole­mas­sa. Soit­ta­koon sii­hen, ke­nel­lä on asi­aa.

Kos­ka si­sa­re­ni tie­tää mi­nun men­neen maal­le me­hun­keit­toon ei­kä saa mi­nuun yh­teyt­tä koko il­ta­na ei­kä vie­lä il­lan muut­tu­es­sa yök­si, läh­tee hä­nen mie­li­ku­vi­tuk­sen­sa hur­jaan lauk­kaan. Vaih­to­eh­to­ja on kol­me, jois­ta kaik­ki huo­no­ja: olen aja­nut hir­vi­ko­la­rin, olen pu­don­nut kai­voon tai rag­ga­ri­po­ruk­ka on mu­ki­loi­nut mi­nut hen­gil­tä. Aluk­si hä­nen hy­vä­her­moi­nen mie­hen­sä py­syt­te­lee eros­sa nois­ta ku­vi­tel­mis­ta, mut­ta puo­len yön jäl­keen mies­kin to­te­aa, et­tei kaik­ki ole kun­nos­sa.

Soi­te­taan päi­vys­tyk­seen, sit­ten po­lii­sil­le. Po­lii­sis­ta sa­no­taan, et­tei­vät he läh­de yö­pi­me­äl­lä maal­le aja­maan, mut­ta ker­ros­ta­lo­a­sun­non ik­ku­nois­ta voi­vat käy­dä tut­kai­le­mas­sa, kos­ka asun en­sim­mäi­ses­sä ker­rok­ses­sa. Sis­ko­ni kek­sii, et­tä voi­tai­siin­ko to­si­aan käy­dä kat­so­mas­sa, on­ko au­to­ni pi­hal­la. Ja on­han se vii­nin­pu­nai­nen Sa­ma­ran­reuh­ka­ni omal­la pai­kal­laan. Sis­ko­ni sa­noo, et­tä huo­li on sit­ten tur­haa. Toi­mek­si­an­to pu­re­taan.

Aa­mu­yöl­lä he­rään äkäi­seen ovi­kel­lon soit­toon. Ei­kä sii­nä kaik­ki, ul­ko-ovi ra­sah­taa au­ki. Käy­tä­väs­tä kuu­luu mies­ten pu­het­ta. Vä­li­o­ven al­ta lan­ke­aa etei­sen lat­ti­al­le kir­kas va­lo­juo­va. En­sim­mäi­nen aja­tuk­se­ni on, et­tä kun ovi ker­ran il­man omaa tah­to­a­ni yöl­lä ava­taan, se on saa­ta­va kiin­ni. Tem­pai­sen vä­li­o­ven au­ki ja ve­täi­sen ra­ol­laan ole­van ul­ko-oven voi­mal­la kiin­ni vä­lit­tä­mät­tä, jää­vät­kö var­muus­ket­jua räp­lää­vät sor­met sisä- vai ul­ko­puo­lel­le.

Käy­tä­väs­tä kuu­luu to­pak­ka ko­men­to:

– Avat­kaa! Tääl­lä on po­lii­si!

Mut­ta mi­nua ei niin vain jy­mäy­te­tä.

– On­ko var­mas­ti po­lii­si? ti­vaan tiuk­ka­na.

– Kat­so­kaa vaik­ka ovi­sil­mäs­tä! kuu­luu ko­men­to jo hie­man när­käs­ty­nee­nä.

Kat­son ja näen si­ni­sen vir­ka-pu­vun, esi­val­lan mie­kan! Avaan oven se­läl­leen. Käy­tä­väs­sä sei­soo kak­si po­lii­sia, taus­tal­la huol­to­mies pois­tu­mas­sa ar­va­ten­kin tym­peis­sään yöl­li­ses­tä ove­na­vaus­teh­tä­väs­tä.

– Tei­dän si­sa­ren­ne…

Alan va­pis­ta kuin hor­kas­sa, on siis sat­tu­nut on­net­to­muus.

– ...on huo­les­tu­nut, kun tei­dän pu­he­li­men­ne ei vas­taa. Nyt soit­ta­kaa heti sis­kol­len­ne! po­lii­si sa­noo ja osoit­taa etu­sor­mel­laan etei­sen li­pas­ton pääl­lä ole­vaa puo­li­kun­tois­ta pu­he­lin­ta­ni.

Po­lii­sit oli­vat kui­ten­kin teh­neet pää­tök­sen tul­la tar­kis­ta­maan olen­ko kun­nos­sa.

Kun he läh­te­vät, nau­raa turs­kah­te­len kau­an en­nen kun saan unen. Sa­mal­la koen sy­vää lii­ku­tus­ta, mi­ten hy­vää huol­ta mi­nus­ta pi­de­tään. Sis­ko mie­hi­neen val­voo puo­li yö­tä ja vir­ka­val­ta tu­lee ko­ti­o­vel­le.