Vos­si­koi­den ka­vi­ot kap­sa­vat, au­tot kaa­sut­ta­vat, riik­ka­rit rai­ku­vat. – Ma­dam, come in­to my shop! – En tule, an­taa ol­la, I am vi­hai­nen ak­ka Suo­mes­ta, sa­noo ys­tä­vä­ni. – Ah, Suo­mi, Fin­land, No­kia! mies nau­raa ja näyt­tää kän­nyk­kään­sä. Nau­ram­me kaik­ki su­las­sa so­vus­sa. Ba­saa­ri­kaup­pi­aat ei­vät suu­tu, tyr­kyt­tä­mi­nen on osa kult­tuu­ria, seu­rus­te­lu­ta­pa­kin ta­val­laan. Ta­vat­to­man ys­tä­väl­li­siä egyp­ti­läi­set ovat. Ta­lo­jen ovet ovat vie­rail­le au­ki vuo­ro­kau­det lä­peen­sä.

Ku­nin­kai­den laak­son hiek­ka pö­ly­ää, hel­le on val­ta­va. Mi­tään muu­ta ei näy kuin haa­le­an­si­ni­nen hel­le­tai­vas, rus­ke­aa hiek­kaa ja ki­veä. Joil­la­kin mat­kai­li­joil­la on mas­kit. Hau­ta­laak­son rin­teet ko­ho­a­vat jyr­käs­ti ylös­päin. Hau­to­jen suu­au­kot on vah­vis­tet­tu be­to­nil­la.

Tu­tank­ha­mo­nin muu­mio le­pää la­si­vit­rii­nis­sä. Hä­nes­tä nä­kyy vain pää, har­ti­at ja jal­ka­te­rät, muu osa muu­mi­os­ta on pei­tet­ty kan­kaal­la. Hän on mus­ta, kuin ter­vat­tu, ham­paat ovat val­koi­set ja ehe­ät. – Tuol­ta si­jal­ta hän nou­see omaan osaan­sa ylös­nou­se­muk­sen päi­vä­nä, joku sa­noo. Ki­vi­nen sar­ko­fa­gi on toi­ses­sa huo­nees­sa. Sar­ko­fa­gi on mil­tei pie­nen hen­ki­lö­au­ton ko­koi­nen. Se on au­ki. Si­säl­lä on faa­ra­on var­ta­loa myö­täi­le­vä kul­tai­nen ark­ku. Faa­ra­on pal­sa­moin­ti on kes­tä­nyt seit­se­män­kym­men­tä päi­vää, kas­voil­le on va­let­tu kul­tai­nen kuo­lin­naa­mio.

Bou­gain­vil­let kuk­ki­vat. Kyyh­ky­set ku­jer­ta­vat puis­ti­koi­den sii­mek­ses­sä. Nii­li sol­juu elä­män­vir­ta­na tuo­den Af­ri­kan sy­dä­mes­tä re­he­vyyt­tä Si­ni­sen ja Val­koi­sen Nii­lin yh­dis­ty­es­sä yh­dek­si suu­rek­si vir­rak­si Egyp­tin ra­jo­jen ul­ko­puo­lel­la. En­nen 1972 val­mis­tu­nut­ta As­su­a­nin suur­pa­toa ja ra­ken­ta­mi­ses­sa syn­ty­nyt­tä Nas­ser-jär­veä, Nii­lin tul­vat an­toi­vat Egyp­til­le sen kol­me vuo­de­nai­kaa: tul­van, kyl­vön ja sa­don­kor­juun. As­su­a­nin suur­pa­to on erit­täin tar­kas­ti var­ti­oi­tua alu­et­ta. Jos pato pom­mi­tet­tai­siin ha­jal­le, vii­des­sä tun­nis­sa oli­si­vat val­ta­vat ve­si­mää­rät Kai­ros­sa as­ti eli 800 ki­lo­met­rin pääs­sä.

Kä­ve­lem­me täh­käl­le jou­tu­neen oh­ra­pel­lon lai­taa. Mei­tä koh­taa raa­ma­tul­li­nen näky. Noin kym­men­vuo­ti­as poi­ka juok­see luok­sem­me vaa­le­as­sa me­kos­sa, kak­si aa­sia ruo­kai­lee kau­em­pa­na. Poi­ka an­taa kä­teem­me lem­mi­kin­si­ni­sen rau­ta-ai­dan vä­lis­tä nel­jä oh­ran­täh­kää, ys­tä­väl­lä­ni kak­si tuu­he­aa ja pul­le­aa, hy­vin val­mis­tu­nut­ta, mi­nul­le kak­si kui­vet­tu­nut­ta, sur­ke­an nä­köis­tä. Niin­pä tie­ten­kin: on kar­kaus­päi­vä! Nau­ram­me sat­tu­mal­le, Joo­se­fin unet tu­le­vat mie­leem­me. Min­ne­kä muu­al­le tämä ta­pah­tu­ma niin so­pi­si kuin Egyp­tiin!

Abu Sim­be­lin temp­pe­liin me­nem­me au­ti­o­maan hal­ki bus­seil­la. Yli 90 pro­sent­tia Egyp­tin maa-alas­ta on au­ti­o­maa­ta. Läh­dem­me liik­keel­le pal­jon en­nen au­rin­gon­nou­sua. Ka­me­rat räp­säh­te­le­vät au­tos­sa tiu­haan tah­tiin, kun au­rin­ko mat­kan ku­lu­es­sa nou­see hiek­ka-aa­vi­kon ta­kaa. Pa­luu­mat­kal­la saam­me ihail­la mah­ta­via kan­gas­tuk­sia. Ki­vi­kum­pa­reet ku­vas­tu­vat saa­ri­na iha­niin si­ni­siin jär­viin, joi­ta ei ole ole­mas­sa­kaan. Näen, kun lok­ki len­tää tyy­nen jär­ven­pou­ka­man yl­lä: lok­ki on jos­ta­kin au­ti­o­maan tuu­leen kuin ih­meen kau­pal­la ek­sy­nyt ros­ka­pus­si, jär­ven­pou­ka­ma har­haa!

Abu Sim­be­lin temp­pe­lin ra­ken­nut­ti faa­rao Ram­ses toi­nen. Hän­tä pi­de­tään Moo­sek­sen kas­vin­kump­pa­ni­na ja sinä faa­ra­o­na, joka ajoi is­ra­e­li­lai­set Egyp­tis­tä. Joku ker­too et­tä Pu­nai­sen me­ren poh­jas­ta on löy­ty­nyt faa­ra­on so­ta­vau­nu­jen ra­tas. Temp­pe­li ja sen vie­res­sä ole­va Ram­sek­sen lem­pi­vai­mon Ne­fer­ta­rin temp­pe­li on mo­lem­mat sa­hat­tu kap­pa­leik­si ja siir­ret­ty pala pa­lal­ta ny­kyi­sel­le pai­kal­leen te­ko­kal­li­ol­le Nas­ser-jär­ven ran­nal­le. Ne oli­si­vat jää­neet As­su­a­nin pa­don val­mis­tut­tua Nas­ser-jär­ven poh­jaan. Edel­leen­kin jär­ven poh­jas­sa on pa­ri­kym­men­tä temp­pe­liä.

Ris­tei­ly­a­lus sol­juu eteen­päin. Nii­lin ran­to­jen maa­seu­tu elää elä­mään­sä. Ran­ta­kais­ta­le on kas­te­lun an­si­os­ta veh­reä, kyl­vö tuu­he­aa, pal­mut su­hi­se­vat miel­lyt­tä­väs­ti vii­len­tä­väs­sä tuu­les­sa, kais­lat su­ha­ja­vat. Tuol­lai­seen kais­lik­koon las­ket­tiin mui­noin Moo­ses-lap­si. Mi­ten kirk­kain ja luot­ta­vai­sin sil­min hän mah­toi kat­sel­la tai­vaan si­neen. Suu­ren Ju­ma­lan, ai­no­an to­del­li­sen ja elä­vän Ju­ma­lan, vai­ke­aan ja mo­ni­vai­hee­seen teh­tä­vään kut­su­ma lap­si.

Saa­vum­me seu­dul­le, jos­sa on enem­män ran­ta-asu­tus­ta, vaa­ti­mat­to­mia ta­lo­ja, jois­sa ken­ties yk­si sei­nä on si­vel­ty kirk­kaan­si­ni­sel­lä maa­lil­la mui­den ol­les­sa ra­pau­tu­nei­ta ja mu­ren­tu­nei­ta sa­vi­tii­liä. Yh­täk­kiä ky­län mi­na­ree­tis­ta ka­jah­taa ru­kous­kut­su, hie­man yk­si­toik­koi­nen, hie­man aa­ve­mai­nen, su­rul­li­nen­kin. Mies jät­tää kak­si aa­si­aan, ken­ties ai­no­at omis­ta­man­sa, pol­vis­tuu ran­ta­ruo­hi­kol­le, ku­mar­tuu maa­han as­ti, nou­see ylös, pol­vis­tuu jäl­leen, mon­ta ker­taa. – Ei­kö tul­lut ker­ral­la hyvä, ei­kö Al­lah kuu­le? let­kaut­taa joku lai­van kan­nel­la. Heik­ko sana! Ei­hän meil­lä ole oi­keut­ta. Ar­mon­kin olem­me saa­neet ar­mos­ta. Jos­pa täs­sä­kin maas­sa, jos­sa am­moin Ju­ma­lan omai­suus­kan­sa asui niin suu­rel­la jou­kol­la, et­tä hei­dän pe­lät­tiin täyt­tä­vän koko maan, saar­nat­tai­siin vie­lä va­paut­ta­vaa evan­ke­liu­mia kai­kil­le luo­duil­le.