Tämä blo­gi­teks­ti oli­si pi­tä­nyt lä­het­tää jo kuu­kau­si sit­ten, mut­ta lä­het­tä­mät­tä jäi. Min­käs sil­le voin, et­tä kesä ei ole kir­joit­ta­mi­sen kan­nal­ta omin­ta ai­kaa­ni: vel­tos­tun, tu­len ala­ku­loi­sek­si, en näe tar­peel­li­sek­si saa­da mi­tään ai­kaan. Sii­tä syys­tä al­la ole­va teks­ti pi­tää aja­tuk­sis­sa siir­tää ajas­sa taak­se päin, hy­vän mat­kaa hei­nä­kuun puo­lel­le.

Leik­kaan ruo­hoa. Van­han maa­lais­ta­lon epä­ta­sai­sen pi­han kun­nos­sa­pi­to vaa­tii voi­mia. Ruo­hon­leik­ku­ria pi­tää kan­na­tel­la, sii­tä huo­li­mat­ta terä ka­rah­taa vä­lil­lä ki­veen kor­via vih­lo­vas­ti. Koko luo­ma­kun­ta­kin tun­tuu ole­van yh­tä ai­kaa liik­keel­lä. Yri­tän va­roa kaik­kia elä­väi­siä. Sam­ma­koi­ta ja si­si­lis­ko­ja vi­li­see joka puo­lel­la. Me­hi­läi­set ja per­ho­set las­keu­tu­vat kuk­kien te­rä­leh­dil­le. Jä­nis sän­tää pa­koon me­si­an­ger­vo­pö­hei­kös­tä. Kyy­käär­me li­vah­taa vii­ni­mar­ja­pen­saan al­le.

Me­nen pirt­tiin tau­ol­le. Ke­sä­seu­ra­ra­di­os­ta kuu­luu On­ni Elo­maan puhe vuo­del­ta 1958. Ih­met­te­len, mi­ten sa­man­lai­sel­ta saar­nan ydin­sa­no­ma edel­leen tun­tuu. Kai­ken voi al­le­kir­joit­taa.

Is­tun mie­li­pai­kal­le­ni kei­nu­tuo­liin. Kat­se­len le­vei­tä lat­ti­a­lank­ku­ja, pu­nais­ta tii­liu­u­nia ja no­keen­tu­nut­ta hel­laa. Aja­tuk­sii­ni nou­see mie­li­ku­va ta­lon edel­li­sis­tä asuk­kais­ta. Per­he on ol­lut iso. Us­ko­vai­nen emän­tä on kuol­lut nuo­rim­pien las­ten ol­les­sa vie­lä pie­niä. Ta­lon ty­tär on me­neh­ty­nyt ai­vo­kas­vai­meen ka­ma­ris­sa al­le 20-vuo­ti­aa­na. Hän­kin on ol­lut us­ko­mas­sa. Yk­si ty­tär sai pa­ran­nuk­sen ar­mon elä­kei­äs­sä, opin tun­te­maan hä­net. Isän­tä möi ta­lon meil­le jää­ty­ään les­kek­si, ja las­ten muu­tet­tua omil­leen. Hän muut­ti kau­pun­kiin, mut­ta kävi sil­loin täl­löin en­ti­ses­sä ko­ti­ta­los­saan. Hän oli ys­tä­väl­li­nen ja leik­ki­sä ih­mi­nen, lap­se­na usein sa­noim­me: ”Tu­li­si Aa­kus­ti!”

Ke­sä­seu­ra­ra­di­os­sa al­kaa mu­siik­ki­tun­ti, jos­sa tu­tus­tu­taan psal­mien poh­jal­ta teh­tyi­hin vir­siin. Lut­he­rin ”Sua sy­vyy­des­tä avuk­si ” jää soi­maan mie­leen koko il­lak­si.

Re­for­maa­ti­on merk­ki­vuon­na 2017 oli ko­ti­seu­ra­kun­ta­ni kir­kos­sa hie­no mu­siik­kip­ro­duk­tio Lut­he­rin vai­mos­ta, Cat­ha­ri­na von Bo­ras­ta. Koh­tauk­ses­sa, jos­sa ker­rot­tiin kah­dek­san­vuo­ti­aan Mag­da­lee­na-tyt­tä­ren kuo­le­mas­ta, tuo vir­si ra­vis­te­li kuu­li­jaa sy­dän­juu­ria myö­ten: ää­ne­tön kirk­ko­vä­ki, pöy­däl­lä Mag­da­lee­nan va­lo­ku­va, Cat­ha­ri­na mus­tas­sa pu­vus­saan…” Kor­vii­si ota huu­to­ni ja au­ta sie­lu­a­ni”.

Tuon ai­ka­kau­den vir­ret ei­vät to­del­la­kaan ole - muu­ta­ma vuo­si sit­ten Ke­sä­seu­ra­di­os­sa haas­ta­tel­lun pa­pin sa­no­jen mu­kaan - ”mi­tään hen­gel­li­siä tuu­tu­lau­lu­ja”.

Ke­sää­ni ei­vät ole si­säl­ty­neet edes pie­nen jou­kon etä­seu­ra­ta­pah­tu­mat. Yk­sin­kin on sil­ti ol­lut pal­jon hy­viä het­kiä luon­non veh­reyt­tä kat­sel­len ja voi­mien mu­kaan ra­di­o­ta kuun­nel­len. Niin mo­nes­ti on muis­tet­tu myös mei­tä yk­sin elä­viä. Kaik­kia on muis­tet­tu. Hyvä on ol­lut ol­la kuu­li­jan pai­kal­la.