Sa­man­lai­sia utui­sen­kau­nii­ta pah­vi­tau­lu­ja oli mui­den­kin ky­län ta­lo­jen sei­nil­lä: toi­ses­sa Jee­sus sei­soi ve­nees­sä pu­hu­mas­sa ran­nal­la ole­val­le ih­mis­jou­kol­le, toi­ses­sa hän oli yk­sin lam­mas sy­lis­sään.

En tie­dä, vei­sa­si­vat­ko mui­den ta­lo­jen isän­nät vir­siä sun­nun­tai­sin emän­nän ol­les­sa il­ta­lyp­syl­lä, mut­ta mei­dän isä vei­sa­si. Jos­kus kei­kuin kiik­ku­tuo­lin ja­lak­sel­la hä­nen lau­la­es­saan ja kuun­te­lin. Ker­ran ja­las kat­ke­si, ja isä köl­läh­ti lat­ti­al­le se­läl­leen iso vir­si­kir­ja kä­des­sään mus­ta­san­kai­set sil­mä­la­sit ot­sal­le len­näh­tä­nee­nä. Muis­tan hä­nen kau­his­tu­neen il­meen­sä, en­kä vie­lä­kään osaa ol­la nau­ra­mat­ta. Ker­ran taas purs­kah­din it­kuun isän lau­la­es­sa: ”Muut kaik­ki hyl­kää, vaan sinä et. Au­tuu­den sär­ky­neet sy­dä­met si­nul­ta saa­vat, sä luet haa­vat ja kyy­ne­let.” Mi­nus­ta se oli ää­ret­tö­män su­rul­lis­ta. Isän ih­me­tel­les­sä, mikä mi­nul­le tuli, sa­noin, et­tä ham­mas­ta vain pa­kot­taa.

Vih­re­ä­kan­ti­nen ala­kou­lun us­kon­to­kir­ja, Ys­tä­vä sä lap­sien, oli yk­si mie­li­kir­jois­ta­ni. Ky­lä­kin­ke­reis­sä pa­pin ky­sy­es­sä, mitä is­ra­e­li­lai­set te­ki­vät kor­pi­va­el­luk­sel­la, kun ruo­ka ja vesi lop­pui, vas­ta­sin kir­jan mu­kaan: ”He na­pi­si­vat Moo­sek­sel­le.” Kin­ke­ri­pir­tin väki purs­kah­ti nau­ruun kuul­tu­aan to­pa­kan vas­tauk­se­ni, mut­ta pap­pi osa­si lem­pe­äs­ti pe­las­taa mi­nut hä­pe­äs­tä kään­tä­mäl­lä sa­na­tar­kan vas­tauk­se­ni an­si­ok­si.

Häm­mäs­tyin muu­ta­ma vuo­si sit­ten, kun löy­sin 12-vuo­ti­aa­na kir­joit­ta­mas­ta­ni päi­vä­kir­jas­ta sa­nat: ”Tuos­sa pöy­däl­lä pa­laa kynt­ti­lä le­pat­ta­en. Se on niin ro­mant­ti­sen nä­köi­nen, mut­ta sil­ti täs­sä ei ole mi­tään tun­nel­maa. Tääl­tä puut­tuu jo­ta­kin. Mi­nun sie­lu­ni ja­no­aa jo­tain. Usein olen ru­koil­lut sitä ja var­maan saan­kin ja­no­a­van sie­lu­ni täy­tet­tyä kirk­kaal­la ve­del­lä. Tai en minä it­se saa, vaan hän, joka on kai­ken Luo­ja, sen te­kee.”

Vuo­det ku­lui­vat tyy­pil­lis­tä sen ajan nuor­ten elä­mää elä­en. Jol­la­kin ta­voin aloin kui­ten­kin vie­raan­tua ikäis­te­ni jou­kos­ta. Mi­nua vai­va­si sil­loin täl­löin voi­ma­kas kai­ken tyh­jyy­den tun­ne. Luin pal­jon, erää­nä ke­sä­nä koko Raa­ma­tun. Saar­naa­jan kir­jan sa­nat sat­tui­vat: kaik­ki on tur­huut­ta au­rin­gon al­la.

Kul­jin op­pi­kou­lus­sa maal­ta pi­tä­en. Lu­ki­oai­kaan tä­ti­ni muut­ti kau­pun­kiin ja saa­toin jos­kus jää­dä yök­si hä­nen luok­seen. Ka­jaa­nis­sa oli mo­lem­mat kan­san­kirk­kom­me mu­kaan lu­kien tois­ta­kym­men­tä eri­lais­ta hen­gel­lis­tä ko­koon­tu­mis­paik­kaa. Pää­tin tu­tus­tua nii­hin kaik­kiin. Pai­kal­li­sen sa­no­ma­leh­den il­moi­tus­si­vul­ta et­sin ta­pah­tu­ma­pai­kat ja -ajat. Eh­din jo käy­dä muu­ta­mis­sa, mut­ta mie­lee­ni ei jää­nyt läm­min­tä tun­nel­maa kum­mem­paa.

Lop­pi­ai­saat­to­na me­nin or­to­dok­si­sen kir­kon il­ta­pal­ve­luk­seen. Ve­nä­läi­sen kir­jal­li­suu­den suur­ku­lut­ta­ja­na lu­mou­duin ku­vien ja lois­ta­vien vä­rien pal­jou­des­ta, suit­suk­keen tuok­sus­ta, li­tur­gi­an kau­neu­des­ta. Sa­ma­na il­ta­na heti pal­ve­luk­sen jäl­keen me­nin rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le.

Ka­dul­ta nous­tiin pie­neen etei­seen. Oi­ke­al­la oli keit­tiö, va­sem­mal­la seu­ra­sa­li ker­man­vaa­lei­ne puu­penk­kei­neen. Edes­sä pu­hu­ja­ko­ro­ke, har­mo­ni, sei­näl­lä kak­si mus­ta­val­kois­ta hen­ki­lö­ku­vaa, Mart­ti Lut­her ja Lars Lee­vi La­es­ta­dius. Is­tuu­duin ta­ka­penk­kiin van­hem­pien nais­ten vie­reen.

Kun puhe al­koi, luu­len ko­ke­nee­ni jo­tain sa­man­kal­tais­ta kuin ne Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min mie­het, jot­ka fa­ri­seuk­set ja yli­pa­pit lä­het­ti­vät Jee­suk­sen luo pi­dät­tä­mään hä­net. Mie­het pa­la­si­vat tyh­jin kä­sin. Pap­pien ti­va­tes­sa, mik­si te et­te tuo­neet Jee­sus­ta, mie­het sa­noi­vat: ”Yk­si­kään ih­mi­nen ei iki­nä ole pu­hu­nut sil­lä ta­voin kuin hän”. Koin voi­mak­kaas­ti, mik­si ku­kaan ei ole en­nen noin pu­hu­nut, noin­han asi­at ovat. Jot­kut lä­hel­lä­ni ole­vat nai­set nou­si­vat ylös ja pyy­si­vät syn­te­jään an­teek­si. Mi­nä­kin nou­sin.

Sen il­lan jäl­keen et­si­mi­nen päät­tyi. Al­koi tie ja mat­ka, jol­lais­ta en tien­nyt ole­van ole­mas­sa­kaan. Ke­vät­tal­ven kirk­kaus, huh­ti­kuun alun pää­si­äi­nen, en­sim­mäi­set su­vi­seu­rat nou­se­vat muis­tois­sa­ni mie­leen täyn­nä rie­mua kuin psal­min 122 al­ku­sa­nat: ”Ilo val­ta­si mi­nut, kun kuu­lin sa­nan: Me läh­dem­me Her­ran huo­nee­seen!”

Kirk­koi­sä Au­gus­ti­nuk­sen lau­se, ih­mis­sy­dän on le­vo­ton niin kau­an, kun­nes se löy­tää le­von Ju­ma­las­sa, muut­tui to­dek­si. Myös Lut­he­rin se­li­tys kol­man­teen us­kon­kap­pa­lee­seen pu­hut­te­li: ”Us­kon, et­ten voi omas­ta jär­jes­tä­ni en­kä voi­mas­ta­ni us­koa Her­raa­ni Jee­suk­seen Kris­tuk­seen en­kä pääs­tä hä­nen luok­seen,vaan et­tä Pyhä Hen­ki on kut­su­nut mi­nua evan­ke­liu­min vä­li­tyk­sel­lä.”

Kaik­ki, alus­ta al­ka­en, on ol­lut Ju­ma­lan kä­sit­tä­mä­tön­tä ar­moa. En mil­loin­kaan oli­si löy­tä­nyt, jos mi­nua ei oli­si kut­sut­tu et­si­mään.