Mum­mu­lan vie­ras­ka­ma­ris­sa oli vih­reä vil­la­kan­gas­soh­va. Sis­ko­ni ja mi­nut lai­tet­tiin nuk­ku­maan kah­den la­ka­nan vä­liin. Soh­va kei­nah­te­li kuin vene aal­loil­la. Ik­ku­nois­sa oli pak­sut pit­si­ver­hot. Pi­ha­va­lo­jen kajo nä­kyi vie­ras­ka­ma­riin. Vä­lil­lä kuk­ka­ta­pet­ti­sei­nil­le il­mes­tyi au­ton va­lo­jen liik­ku­via ku­vi­oi­ta. Eno oli tak­si­mies ja omis­ti mus­tan Mer­sun.

Ka­ma­ris­sa oli kak­si ovea, toi­nen avau­tui mum­mun ja ukin ka­ma­riin, toi­nen tam­puu­riin, joka oli keit­ti­ön vie­res­sä. Vii­le­äs­sä tam­puu­ris­sa säi­ly­tet­tiin ruo­kia ja kai­ken­lai­sia keit­ti­ö­ta­va­roi­ta. Sen toi­ses­ta reu­nas­ta läh­ti­vät por­taat vin­til­le. Kes­kel­lä lat­ti­aa oli luuk­ku, jos­ta pää­si kel­la­riin. Mum­mu las­keu­tui jos­kus sin­ne ja nou­si ta­kai­sin tam­puu­riin kuin hau­das­ta mu­ka­naan mar­ja­tölk­ki tai me­hu­pul­lo.

Vie­ras­ka­ma­ris­sa oli kuu­si­kul­mai­nen tu­pak­ka­pöy­tä, kak­si muh­ke­aa no­ja­tuo­lia ja pul­lei­ta al­bu­me­ja. Kat­se­lim­me il­tai­sin va­lo­ku­via ja pu­huim­me kes­ke­näm­me si­pit­tä­mäl­lä. Sei­nä­kel­lo oli mus­ta ja suu­ri. Sen lyön­ti oli hi­das ja peh­meä moi­ku­na. Joka lyön­nin vä­lis­sä kuu­lui ”krrrrhhh” ikään kuin joku oli­si kuor­san­nut.

Mum­mu ja uk­ki nuk­kui­vat vie­rei­ses­sä ka­ma­ris­sa. Uk­ki näyt­ti pie­nel­tä ja kau­he­an kil­til­tä fla­nel­li­sis­sa alus­vaat­teis­saan ja mum­mu has­sul­ta, kun hän ava­si nut­tu­ran­sa ja ohut let­ti roik­kui rin­nan pääl­lä. Le­tin pääs­sä oli pu­na­ruu­dul­li­ses­ta kan­kaas­ta re­päis­ty sui­ka­le.

Kun mum­mu tuli ky­sy­mään ”Joko työ oot­ta siu­nan­nu ih­ten­ne?” piti heti ki­pais­ta pei­ton al­le. Mum­mu is­tui vuo­teen reu­nal­le ja aloit­ti: Le­vol­le las­keun Luo­ja­ni…

Oli pak­ko ve­tää peit­to puo­lik­si kas­vo­jen yli, sil­lä jos­tain kum­man syys­tä mei­tä nau­rat­ti her­vot­to­ma­na. Yri­tim­me lau­sua ru­kous­ta mum­mun kans­sa, mut­ta ei sii­tä tul­lut mi­tään. Mum­mu ru­koi­li ja me hi­hi­tim­me. On­nek­si ru­kous lop­pui ja mum­mu läh­ti.

Kun ke­säil­ta­na meni tam­puu­rin kaut­ta keit­ti­öön juo­maan vet­tä, kos­ken ko­hi­na kan­tau­tui avoi­mes­ta ik­ku­nas­ta. Joki oli al­haal­la tör­män al­la. Sen ää­ni oli ou­to ja ihan eri­lai­nen kuin päi­väl­lä. Ko­hi­na kuu­los­ti val­ta­van van­hal­ta, niin kuin se oli­si tul­lut maan uu­me­nis­ta tai yl­hääl­tä pir­tin vin­til­tä, vin­tin le­vei­den sei­nä­hir­sien ra­os­ta. Vin­til­lä hai­si kum­mal­li­sel­ta ja siel­lä oli mil­tei pe­lot­ta­vaa. Äi­ti oli ker­to­nut, et­tä mum­mu­las­sa oli jos­kus ol­lut kes­ti­kie­va­ri. Se taas tun­tui hie­nol­ta, vaik­kei oi­kein kä­sit­tä­nyt­kään, mitä sana tar­koit­ti.

Päi­vi­sin uk­ki yleen­sä vain is­tus­ke­li pir­tin pen­kil­lä, hy­myi­li, polt­te­li ”pa­pe­ros­se­ja” ja sa­noi vä­lil­lä jo­tain lys­ti­käs­tä. Mum­mu tou­hu­si ja ko­men­te­li. ”Kir­kon­mei­nin­gin” ai­kaan mum­mu is­tui pir­tin li­pas­ton vie­res­sä ja mer­kit­si pa­pe­ril­le vei­sat­ta­vat vir­ret. Sil­loin piti ol­la hil­jaa.

Mum­mu­las­sa oli tur­val­lis­ta. Kaik­ki ta­pah­tui ajal­laan ja niin kuin en­nen­kin oli ta­pah­tu­nut. Mum­mu­las­sa vie­tet­ty ai­ka laa­jen­si lem­pe­än hil­jai­sel­la ta­val­la omaa ko­ke­mus­pii­riä. Kii­tos mum­mu ja uk­ki!