Koen il­man­suun­nat mer­ki­tyk­sel­li­se­nä, jopa tun­teen ta­sol­la. Nii­den lin­kit­ty­mi­nen pai­koil­leen liit­tyy lu­jas­ti lap­suu­te­ni ko­ti­ta­lon pi­ha­pii­riin ja sen lä­hiym­pä­ris­töön.

Tal­vi­au­rin­gon las­kun suun­nal­la, lou­naas­sa, oli kol­me suur­ta kuus­ta ja kai­vo. Koi­ran­pen­nut juok­si­vat äi­din pe­räs­sä jäis­tä ve­si­kel­kan jäl­keä. Ve­ren­kar­vai­nen il­ta­rus­ko hei­jas­tui pir­tin ik­ku­noi­hin. Na­sah­te­le­va pak­ka­syö oli tu­los­sa.

Län­si liit­tyi ke­sään. Uko­nil­ma he­rät­ti koko pe­su­een. Ko­dis­sam­me sen voi­ma oli dra­maat­ti­nen. Uk­ko­sen­joh­dat­ti­mia ei ol­lut. Mo­net ker­rat me­nim­me evak­koon ul­ko­sau­naan, jos­sa ei ol­lut säh­kö­jä. Kun il­ma al­koi hel­lit­tää, isä kur­kis­ti sau­na­ne­tei­sen ik­ku­nas­ta ja sa­noi:

– Län­nel­tä nä­kyy nou­se­van pou­ta­rin­ta­ma.

Pel­mah­dim­me pi­hal­le. Voi val­ta­va sitä höy­ry­ä­vää tuok­sua ja pu­na­kyl­ki­ras­tait­ten lau­lua!

Van­ha kan­sa on kut­su­nut luo­teis­tuul­ta tai­vaan­luu­dak­si. Län­si­luo­tees­ta sel­ke­nee. Muis­tan nuo­ruu­den ke­vään. Isä oli pit­kään sai­raa­las­sa. Läm­mi­tim­me äi­din kans­sa pel­käs­tään pirt­tiä ja asus­tim­me sii­nä. Luo­tees­ta vyö­ryi­vät val­koi­set pil­vet kuin na­rul­ta ka­ran­neet val­koi­set la­ka­nat. Luin pir­tin lat­ti­al­la Tols­toin So­taa ja rau­haa: kir­kas­ta teks­tiä, kirk­kaas­sa va­los­sa.

Poh­joi­sen tai­vas oli jyl­hä ja kor­kea. Re­von­tu­let roi­hah­ti­vat kie­hu­maan lu­mis­ten kuu­sik­ko­vaa­ro­jen ja suur­ten soi­den yl­le. Huo­pa­tos­sut ja­las­sa, nis­kat ke­nos­sa ja ham­paat kyl­mäs­tä ka­lis­ten tui­jo­tim­me sau­na­po­lul­la tai­vaal­le muis­tel­len äi­din ker­to­mus­ta, kuin­ka en­nen so­tia oli ol­lut val­ta­via pu­nai­sia re­von­tu­lia.

Koil­li­ses­sa oli rii­hen­pe­rus­haak­si kut­sut­tu leh­mi­ha­ka, ja sen edes­sä rivi val­ko­run­koi­sia koi­vu­ja. Au­rin­ko nou­si ke­säy­ö­nä koi­vun­run­ko­jen ta­kaa. Tal­vel­la len­näh­ti jos­kus liki sa­ta­päi­nen tee­ri­par­vi ate­ri­oi­maan huur­re­koi­vui­hin.

Itäi­sel­le tai­vaal­le kor­ke­al­le le­vin­nyt rus­ko tie­si sa­teis­ta päi­vää. Eri­tyi­ses­ti ke­vät­tal­vel­la aa­mu­rus­ko oli kä­sit­tä­mät­tö­män kau­nis pu­na­tes­saan han­get lois­teel­laan.

Utui­nen ke­sä­päi­vä tuli kaa­kos­ta. Tuu­li voi­mak­kaas­ti, tuu­li oli lem­peä ja läm­min. Uk­ko­nen ku­mah­te­li jos­sain vie­lä etääl­lä. Puut hul­mu­si­vat. En muis­ta, kuu­lin­ko pu­na­var­pu­sen sy­käh­dyt­tä­vän, su­ru­mie­li­sen lau­lun ”hyyi-tsy-pi­tyy” vie­lä lap­suu­des­sa­ni. Myö­hem­min kyl­lä tuo ek­soot­ti­sen kau­nis lin­tu liit­tyy jo­ten­kin kaak­kois­tuu­li­seen ke­sä­päi­vään.

Ete­lää hal­lit­si ke­vä­tau­rin­ko. Se toi läm­mön ja va­lon, ar­mah­ti poh­jois­ta maa­ta. Ke­vään kirk­kaus oli pää­si­äi­sa­jan kirk­kaut­ta. Vesi va­lui räys­tääl­tä no­roi­na.

Por­tail­la tar­ke­ni lu­kea Päi­vä­mies­tä. Olin vas­ta saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon, ja Päi­vä­mies oli mi­nul­le uu­si leh­ti. Muis­tan, kun luin en­sim­mäis­tä leh­teä mo­neen ker­taan. Olin saa­nut löy­tää an­teek­si­an­ta­van ja lau­pi­aan Ju­ma­lan, joka psal­min 103 sa­noin ei mak­sa meil­le syn­tiem­me mu­kaan vaan siir­tää mei­dän syn­tim­me niin kau­as kuin itä on län­nes­tä.