Py­säh­dyn sil­loin täl­löin kirk­ko­puis­tos­sa san­ka­ri­hau­to­jen ää­reen lu­ke­maan kaa­tu­nei­den ki­vi­laat­to­ja. Kun ver­taan kaa­tu­nei­den ikää jon­kun tun­te­ma­ni nuo­ren mie­hen ikään, ta­ju­an mi­ten elä­män­sä alus­sa he ovat jou­tu­neet läh­te­mään. On vai­kea aja­tel­la su­run sy­vyyt­tä, mikä ko­deis­sa on ko­et­tu. On myös kä­sit­tä­mä­tön­tä, kuin­ka pa­pit ovat jak­sa­neet vie­dä nuo ras­kaat vies­tit pe­ril­le.

So­ta­mies Muo­laas­sa 22-vuo­ti­aa­na

Vän­rik­ki Pit­käs­sä­ran­nas­sa 23-vuo­ti­aa­na

Luut­nant­ti Vii­pu­rin­lah­del­la 27-vuo­ti­aa­na

Len­tä­jä­luut­nant­ti Kan­nak­sel­la 32-vuo­ti­aa­na

So­ta­mies Suo­mus­sal­mel­la 23-vuo­ti­aa­na

Ali­ker­sant­ti Laa­to­kan-Kar­ja­las­sa 23-vuo­ti­aa­na

Jää­kä­ri Kan­nak­sel­la 22-vuo­ti­aa­na

So­ta­mies Kuh­mos­sa 20-vuo­ti­aa­na

Ali­ker­sant­ti kau­ko­par­ti­os­sa 27-vuo­ti­aa­na

He kaik­ki, ja niin mo­net muut, kaa­tui­vat tal­vi­so­das­sa. Ihan koh­ta, mar­ras­kuun vii­mei­se­nä päi­vä­nä tal­vi­so­dan al­ka­mi­ses­ta tu­lee ku­lu­neek­si 80 vuot­ta.

Mi­ten pal­jon sota on ai­heut­ta­nut myös sel­lais­ta kär­si­mys­tä, jota on jou­dut­tu kan­ta­maan kym­me­niä vuo­sia, hau­taan as­ti, ken­ties vain oman mie­len sa­la­tuis­sa kät­köis­sä. Kuu­lin ker­ran erään ve­te­raa­nin kär­si­neen koko elä­män­sä vai­ke­as­ta so­ta­neu­roo­sis­ta. Hän oli näh­nyt vii­koit­tain ah­dis­ta­van so­ta­pai­na­jai­sen, jos­ta oli he­rän­nyt hies­tä mär­kä­nä ja tus­kai­se­na. Kuin­ka sy­väs­ti sel­lai­nen on­kaan syö­nyt elä­män­voi­mia!

Isä­ni ei pal­jon pu­hu­nut lää­kin­tä­mie­hen teh­tä­vis­tään, mut­ta yh­den koh­taa­mi­sen hän jos­kus ker­toi. So­ti­las oli haa­voit­tu­nut vai­ke­as­ti, hän oli me­net­tä­nyt mo­lem­mat ala­raa­jan­sa. Haa­voit­tu­nut oli vaa­ti­nut:

– An­na pys­sy! Am­mun it­se­ni.

Isä oli pu­hel­lut hä­nel­le rau­hoit­ta­vas­ti. Haa­voit­tu­nut oli lo­pul­ta ky­sy­nyt, tu­lee­ko hä­nes­tä enää min­kään­lais­ta mies­tä. Kes­kus­te­lua oli jat­ket­tu, hän oli rau­hoit­tu­nut ja pyy­tä­nyt tu­pak­kaa.

Ta­paus oli sel­väs­ti jää­nyt isäl­le voi­mak­kaas­ti mie­leen eh­kä mo­nes­ta­kin syys­tä. Vais­to­sin, et­tä jär­ky­tyk­sen li­säk­si isään oli vai­kut­ta­nut se, et­tä hän ky­ke­ni vah­vis­ta­maan haa­voit­tu­neen elä­mä­nus­koa tuol­la kau­he­al­la het­kel­lä. Se oli hä­nel­le ar­vo­kas muis­to, sen ta­ju­sin.

So­ta­vuo­si­na jou­dut­tiin to­del­la ras­kai­siin ti­lan­tei­siin. Ih­mi­set kär­si­vät. Eläi­met kär­si­vät. Koko luo­ma­kun­ta kär­si. Val­miit ra­ken­nuk­set ja ra­ken­teet pom­mi­tet­tiin ha­jal­le. Vai­val­la ra­ken­net­tu oli het­kes­sä rau­ni­oi­na.

Rau­ha­na­jan suun­na­ton ar­vo kir­kas­tuu sota-ajan his­to­ri­aa ja kir­jal­li­suut­ta lu­ke­mal­la. Pre­si­dent­ti Kyös­ti Kal­lio aloit­ti ru­kouk­sen­sa Ni­va­lan kir­kos­sa it­se­näi­syys­päi­vä­nä 1939, kun tal­vi­so­taa oli ku­lu­nut viik­ko: ”Tai­vaal­li­nen Isäm­me, kat­so ar­mos­sa­si kan­sam­me puo­leen. Sinä olet luo­nut sen ja ra­kas­tat sitä. Sinä näet, et­tä se on mitä suu­rim­mas­sa vaa­ras­sa. Sik­si ru­koi­lem­me Si­nua: Her­ra, au­ta mei­tä hä­däs­säm­me, älä­kä an­na mei­dän huk­kua. Lah­joi­ta kään­ty­mys syn­nin ja lait­to­muu­den teil­tä, jot­ka joh­ta­vat kan­sam­me tu­hoon, Her­ra, ar­mah­da mei­tä.”