Satu Ru­sa­va

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on kuin äi­ti lä­hei­sin, rak­kain.

On syli äi­din läm­pöi­nen ja paik­ka lap­sel­le par­hain.

Kun lap­si rak­kaut­ta saa ja äi­ti hoi­taa, puh­dis­taa,

ei mi­tään lap­sel­ta puu­tu.

Ra­kas päi­vä­kir­ja! Nyt on ke­vät ysi­viis, oon 23-vuo­ti­as ja meil­le syn­tyy koh­ta kol­mas lap­si. Mut mä sain sil­ti opis­ke­lu­pai­kan Po­ris­ta ja sin­ne me kait muu­te­taan! Iki­nä ei oo siel­lä käy­ty, mut kai yk­si vuo­si me­nee mis­sä vaan.

Päi­vä­mie­hes­tä löy­sin Po­rin ja ym­pä­ris­tön Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­ra­oh­jel­man ja pu­he­lin­nu­me­ron, jos­ta saa us­ko­vai­siin yh­tey­den. Mää soi­tin sit sii­hen ja ky­syin neu­vo­ja, mis­tä mei­dän kan­nat­tai­si ha­kea asun­toa. Siel­tä vas­tas lem­pe­än kuu­loi­nen, van­hem­pi nai­sih­mi­nen. Hän sa­noi, et­tei oi­kein tiiä nois­ta asun­nois­ta, mut pyy­tää poi­kaan­sa pu­he­li­meen. Se poi­ka pu­hui tosi no­pees­ti ja vä­hän has­sus­ti ly­hen­te­li sa­no­ja. Pu­he­lun jäl­keen mie­tin, et­tä ai­ka mu­ka­van oloi­nen mies oli jää­nyt äi­din pe­rä­ka­ma­riin asu­maan.

Heti pian ku ol­tiin muu­tet­tu Po­rin Tom­mi­lan­tiel­le, ovi­kel­loa soit­ti yks us­ko­vai­nen mies. Se sano kuul­leen­sa, et tääl­lä asuu per­ho­lai­nen ja meh­tä­mies. Sit hän ot­ti mei­dät sii­pien­sä suo­jaan ja esit­te­li mei­dät mo­nil­le, mo­nil­le Po­rin us­ko­vai­sil­le.

Se oli has­suin­ta, ku hän esit­te­li myös sen pe­rä­ka­ma­rin po­jan, jol­la oli­ki iha­na vai­mo ja yli kym­me­nen las­ta. Olin ti­kah­tua nau­ruun, kun ta­ju­sin ym­mär­tä­nee­ni vää­rin! Muis­tan vie­lä­kin sen pen­kin vä­lin, mis­sä ta­pa­sin hei­dät ekan ker­ran.

Po­rin ry:ssä on jo­ta­kin sa­maa kuin Per­hon ry:ssä. Se tun­tu heti jo­ten­ki ko­to­sal­ta, ku olis ko­tiin tul­lu. Li­säks vei­suu oli yh­tä voi­ma­kas­ta ku Per­hon seu­rois­sa. Pu­hu­ja­ko­rok­keen ta­ka­na oli tai­de­te­os, joka pu­hut­te­li mua heti. Sii­nä on meri, kul­tai­nen verk­ko ja kol­me pur­jet­ta. Sen nimi on: Et­tä vain tai­vas nä­kyi­si!

Us­ko­mi­sen asia oli mi­nul­le tär­keä, mut­ta en mä sii­tä mi­tään ym­mär­tä­nyt. Mut mä ai­na ky­syin ja ih­met­te­lin kaik­kea, ää­neen. Ja mul­le vas­tat­tiin kär­si­väl­li­ses­ti, ei kiel­let­ty ky­sy­mäs­tä ja ih­met­te­le­mäs­tä. Mi­nua kär­sit­tiin kuin pa­ras äi­ti jak­saa mur­ro­si­än kuo­huis­sa ole­vaa las­taan, ym­mär­tää, tu­kee ja ra­kas­taa.

Tai­vaan Isä al­ko näyt­tä­mään ar­mol­li­sel­ta ei­kä pe­lot­ta­val­ta tum­ma­sil­mäi­sel­tä tuo­ma­ril­ta. Tää kaik­ki on niin ih­meel­lis­tä. Minä rä­mä­pää sain uu­den mah­dol­li­suu­den ja puh­taan pöy­dän, kaik­kien nuo­ruu­te­ni har­ha­ret­kien jäl­keen. Koko ajan ja edel­leen mun suus­ta hyp­pii sam­ma­koi­ta ja sil­ti­kin mua jak­se­taan kan­taa ja ra­kas­taa, ai­dos­ti an­ne­taan etu­lah­ja­na an­teek­si.

Puu kui­va kuk­kaan puh­ke­aa,

kun läh­de sitä juot­taa.

Pois taa­kat kaik­ki pu­to­aa,

ne mit­kä kuor­maa tuot­taa.

(SL 65:3.)

Tääl­lä Po­ris­sa mo­nel­la on vene, jol­la ne aje­lee me­rel­lä. Mä pel­kään mer­ta ihan hir­vees­ti, olen kas­va­nut ihan pik­ku­pot­tien ää­rel­lä. Ker­ran me men­tiin ky­lään yh­teen ko­tiin, jos­sa oli vih­reä pi­a­no. Me ai­ot­tiin läh­tee niit­ten iha­nal­la puu­paa­til­la me­rel­le, mut mä huu­sin jo sa­ta­ma-al­taas­sa niin pal­jon, et­tä kip­pa­ri pa­la­si ta­kai­sin ran­taan, ja sii­nä me sit­ten syö­tiin kip­pa­rin vai­mon lait­ta­mat iha­nat reis­su­e­väät, sa­ta­mas­sa.

Toi­sen­kin ker­ran ol­tiin ve­nees­sä ja men­tiin ihan me­rel­le as­ti, mut­ta jou­dut­tiin ai­van mai­to­su­muun. Me ei voi­tu mi­ten­kään ede­tä. Mei­jän täy­ty py­säh­tyä sii­hen pit­käks ai­kaa. Joku toi­nen vene ajau­tui ihan lä­hel­le mei­tä, mut ei kui­ten­kaan on­neks tör­mät­ty. Sil­le reis­sul­le jäi jos­tain syys­tä mun me­ri­pel­ko.

Seu­ra­pu­hees­sa tuon ve­neen kip­pa­ri ver­ta­si ti­lan­net­ta us­ko­ne­lä­mään. Jos ym­pä­ril­lä­si tun­tuu ole­van vaan sank­ka sumu, et­kä tie­dä mi­hin läh­teä, sil­lon kan­nat­taa ol­la pai­kal­laan ei­kä teh­dä va­lin­to­ja tai suun­nan muu­tok­sia. Ajal­laan sumu häl­ve­nee ja pää­mää­rä nä­kyy taas kirk­kaam­pa­na. Tuo up­po­si mun ym­mär­ryk­seen.

En­sim­mäi­si­nä vuo­si­na Po­ris­sa me käy­tiin pal­jon ky­läs­sä seu­ro­jen jäl­keen. Kool­la saat­toi ol­la tosi pal­jon us­ko­vai­sia. Oli ih­meel­lis­tä ku ky­lis­sä usein lau­let­tiin, pu­hut­tiin us­ko­mi­ses­ta ja lo­puks vie­lä us­kot­tiin syn­nit­kin an­teek­si. Tämä on mi­nul­le jo­ten­ki tosi eri­tyi­nen paik­ka­kun­ta.

Tää on nyt var­maan sitä ku sa­no­taan, et­tä meil­lä on Isä tai­vaas­sa ja äi­ti maan pääl­lä. Seu­ra­kun­ta­äi­ti, joka ra­kas­taa, neu­voo, pu­hal­taa pi­pit ja puh­dis­taa. Äi­ti, jon­ka sy­lis­sä saa le­vä­tä kun mat­ka vä­syt­tää.

Mei­dän per­he kas­voi lä­hes vuo­sit­tain. Van­hem­mat äi­ti­si­sa­ret ker­toi, et he ha­lu­aa lait­taa hy­vän kier­tä­mään. He tun­si­vat kuu­lem­ma kii­tol­li­suut­ta, ku oli­vat it­se saa­neet apua las­ten ol­les­sa pie­niä. Niin­pä meil­le tuli ko­ti­mie­hiä ker­ta toi­sen­sa jäl­keen. Lap­si toi lei­vän tul­les­saan ja ko­ti­sii­o­nin nuo­ret aut­toi­vat vä­sy­nei­tä ko­liik­ki­vau­vo­jen van­hem­pia. Täm­mö­nen us­ko­vais­ten vä­li­nen rak­kaus ja huo­len­pi­to pu­hut­te­li mua niin pal­jon!

Meit' Jee­sus muis­tut­taa­pi taas rak­kau­des­taan.

Hän ra­kas­ta­maan neu­voo näin lap­su­kai­si­aan:

"On käs­ky­ni se teil­le ja vii­me ke­ho­tus:

Te lap­set, kes­ke­nän­ne pi­tä­kää rak­kaus!"

(SL 1976, 90:1.)

Pa­ri­kym­men­tä vuot­ta sit­ten ko­ti­sii­o­ni kut­sui Paa­voa pu­hu­jan teh­tä­vään. Mä ih­met­te­lin, on­ko se mah­dol­lis­ta, ku sil­lä on täm­mö­nen vai­mo, joka ei taa­tus­ti täy­tä pu­hu­jan vai­mon kri­tee­rei­tä. Taas mul­le vas­tat­tiin läm­pi­mäs­ti: tämä ris­ki on huo­mi­oi­tu. Taas koin, kuin­ka sain ol­la täl­lai­nen ja kui­ten­kin kel­pa­sin ole­maan Ju­ma­lan las­ten rak­kau­des­sa, Sii­o­nin kes­kel­lä. Tää koko jut­tu on men­ny vaan niin, et­tä mei­dät ra­kas­tet­tiin si­säl­le Po­rin ko­ti­sii­o­niin.

Lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja me ol­laan saa­tu ot­taa en­ke­lei­tä ko­tiim­me ja hei­dän läh­ties­sä on jää­nyt ilo ja rau­ha.

Ko­ti­sii­o­nis­sa oon saa­nu kuul­la Py­hän Hen­gen avaa­maa sa­naa tie­tä­ni vii­toit­ta­maan ja ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan kuul­la evan­ke­liu­mia voi­mak­si vä­sy­myk­sen pai­na­es­sa.

Ol­laan koko per­he tun­net­tu esi­ru­kous­ten val­ta­va voi­ma. Me ol­laan saa­tu saat­to­mie­hiä rin­nal­le. On ih­meel­lis­tä, kuin­ka konk­reet­ti­ses­ti voi ko­kea, et­tä yh­tei­nen rak­kaus vah­vis­taa ja me saa­daan iloa ja roh­keut­ta toi­sil­tam­me.

Täs­sä ko­ti­sii­o­nin par­ves­sa on hel­pom­pi len­tää koh­ti yh­teis­tä pää­mää­rää. Myrs­ky­tuu­let ovat tul­leet jat­ku­vas­ti ra­jum­mik­si. Yk­sin ei iki­nä sel­vi­äis pe­ril­le.

Ko­ti­sii­o­ni on ol­lut myös lap­sil­lem­me tur­val­li­nen kas­vu­paik­ka. Kuin­ka tai­ta­ma­ton sitä on­kaan it­se pu­hu­maan lap­sil­le Hy­väs­tä Ju­ma­las­ta. Päi­vä­ker­ho, py­hä­kou­lu, raa­mat­tu­luok­ka, seu­rat sekä mo­net muut Sii­o­nin työ­muo­dot ja tar­jo­tut mah­dol­li­suu­det osal­lis­tua Sii­o­nin työ­hön on mei­dän koko per­het­tä hoi­ta­nu ja vir­kis­tä­ny. Vaik­ka usein vä­sy­nee­nä on lä­het­ty, niin ta­kai­sin tul­les­sa on lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja to­det­tu: kyl kan­nat­ti läh­teä.

Meis­tä useil­le on sal­lit­tu mo­nen­lai­sia ko­et­te­le­muk­sia. On ko­et­tu rak­kai­den lä­heis­ten me­net­tä­mi­siä in­hi­mil­li­ses­ti lii­an var­hain, vai­kei­ta sai­rauk­sia ja lä­heis­ten luo­pu­mis­ta kal­leim­mas­ta lah­jas­ta.

Ju­ma­la on vie­nyt mei­tä po­luil­le, joi­ta em­me ite olis va­lin­neet. Jot­ta vain tai­vas nä­kyi­si. Ko­ro­na-ai­ka vii­meis­tään vei pois kä­si­tyk­sen elä­män it­ses­tään­sel­vyyk­sis­tä ja muis­tut­ti, kuin­ka tär­keä oli­si saa­da tul­la yh­del­le kool­le, seu­roi­hin. Us­ko­vais­ten ikä­vä oli niin suu­ri, et­tä sat­tui.

Vaan sil­loin kuu­luu ää­ni Pai­me­nen,

hän kut­suu mei­tä rak­kau­des­saan.

Luok­se­ni tul­kaa, kaik­ki uu­pu­neet,

en jätä tei­tä yk­sin mil­loin­kaan.

(SL 367:3.)

Ko­ti­sii­o­nin kes­kel­lä elä­es­sä­ni omaa elä­mää olen saa­nut pu­hu­ja­ko­rok­keen tai­de­te­ok­sen, kes­kim­mäi­sen pur­jeen, ta­voin ol­la ar­jes­sa kiin­ni. Het­ken olin jo var­joon siir­ty­mäs­sä ole­va pur­je.

Ju­ma­lan suun­ni­tel­mas­sa oman pur­jee­ni oli vie­lä mää­rä pa­la­ta ar­keen kiin­ni. Sitä mä oon­kin yrit­tä­nyt, mut­ta usein huo­maan ikä­vöi­vä­ni kol­man­nen pur­jeen si­jain­tiin, ko­ti­sa­ta­maan. Tie­dän, et­tä jos oman ko­ti­sii­o­nin mu­ka­na mu­ka­na saan kul­kea, niin ker­ran sin­ne var­mas­ti pää­sen.

Elä­mä ei ole sat­tu­man tai hy­vän tuu­rin va­ras­sa, vaan kaik­ki on Ju­ma­lan suur­ta, rak­kaut­ta täyn­nä ole­vaa suun­ni­tel­maa. Niin oli myös mei­dän per­heen muut­to en­nes­tään tun­te­mat­to­maan Po­riin. Ko­ti­sii­o­nin hoi­dos­sa har­teil­ta­ni on pu­do­tet­tu taak­ka. Elä­mä­ni kul­ku on par­haan, kaik­ki­val­ti­aan Isän tie­dos­sa ja mi­nua koh­taan eri­tyi­sen kär­si­väl­li­sen ja rak­kaan äi­din hoi­dos­sa.

Tai­vaan Isä rak­kau­ten­ne ker­ran run­saas­ti pal­kit­see!

Suu­rim­mat tääl­lä syn­ti­set

saa kak­sin­ker­tai­ses­ti,

en­sim­mäi­sik­si vii­mei­set

tu­le­vat, to­ti­ses­ti.

(SL 65:5.)