Jaak­ko Kal­ta­ka­ri

Elä­mä on ih­me, Ju­ma­lan lah­ja. Näin olet ko­ke­nut, kun olet kat­sel­lut vas­ta­syn­ty­nyt­tä las­ta. Sa­nat ei­vät rii­tä ker­to­maan Ju­ma­lan luo­mis­työn ih­met­tä.

Raa­mat­tu ker­too hy­vin kos­ket­ta­vas­ti, kuin­ka Ju­ma­la loi ih­mi­sen. ”Ja Her­ra Ju­ma­la muo­va­si maan to­mus­ta ih­mi­sen ja pu­hal­si hä­nen sie­rai­miin­sa elä­män hen­käyk­sen. Näin ih­mi­ses­tä tuli elä­vä olen­to.” (1. Moos. 2:7.)

Syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen kuo­le­ma tuli ih­mi­sen osak­si. Ju­ma­la an­toi ih­mi­sel­le teh­tä­vän: ”Ot­sa hies­sä si­nun on han­kit­ta­va lei­pä­si, kun­nes tu­let maak­si jäl­leen, sil­lä sii­tä si­nut on otet­tu. Maan to­mua sinä olet, maan to­muun sinä pa­laat.” (1. Moos. 3:19.) Jo­kai­sel­le ih­mi­sel­le Ju­ma­la on an­ta­nut oman teh­tä­vän­sä. Työ, ajal­li­nen kut­su­mus, an­taa elä­mäl­le tar­koi­tuk­sen ja mie­lek­kyy­den.

Jo­kai­sel­la asi­al­la maan pääl­lä on oma ai­kan­sa. Ai­ka on syn­tyä ja ai­ka on kuol­la, ai­ka is­tut­taa ja ai­ka re­piä maas­ta, ai­ka pur­kaa ja ai­ka ra­ken­taa (Saarn. 3. luku). Ju­ma­lan sää­tä­mä ai­ka on myös hä­nen luo­mal­laan maa­il­mal­la – hän päät­tää luo­man­sa maa­il­man lo­pus­ta.

Jo­kai­sen ih­mi­sen elä­mä on Ju­ma­lan tie­dos­sa jo en­nen tä­män syn­ty­mää. Ju­ma­la to­dis­taa täs­tä sa­nas­saan: ”En­nen kuin olin elä­nyt päi­vää­kään, oli­vat kaik­ki päi­vä­ni jo luo­dut” (Ps. 139:16). Mei­dän on vai­kea ym­mär­tää lap­sen tai nuo­ren ih­mi­sen kuo­le­maa. Ih­mi­sen elä­mäs­sä ei kui­ten­kaan ta­pah­du mi­tään sat­tu­mal­ta. Saam­me pyy­tää, et­tä nöyr­rym­me Ju­ma­lan tah­toon sil­loin­kin, kun elä­mä mei­tä tai lä­hei­si­äm­me ko­et­te­lee voi­mak­kaas­ti. Us­ko­vai­si­na saam­me luot­taa Ju­ma­lan hy­vään joh­da­tuk­seen. Kaik­ki asi­at kään­ty­vät par­haak­si niil­le, jot­ka Ju­ma­laa ra­kas­ta­vat.

Ih­mi­sen elä­mä on Ju­ma­lan kä­des­sä, niin syn­ty­mä kuin kuo­le­ma. Saar­naa­ja il­mai­see asi­an näin: ”Tomu pa­laa maa­han, jos­ta se on tul­lut. Hen­ki pa­laa Ju­ma­lan luo, joka on sen an­ta­nut” (Saarn. 12:7). Ju­ma­lan maan to­muun pu­hal­ta­ma hen­ki saa ai­kaan ih­meen, ”maan to­mun” elä­mään niin kau­an kuin Ju­ma­la tah­too.

Ju­ma­la on pu­hal­ta­nut jo­kai­seen luo­maan­sa ih­mi­seen elä­män hen­käyk­sen. Olem­me hä­nen ku­vak­seen luo­tui­na osal­li­sia hä­nen an­ta­mas­taan elä­mäs­tä. Olem­me ian­kaik­ki­suu­so­len­to­ja. Ajal­li­ses­sa kuo­le­mas­sa tämä ian­kaik­ki­nen, Ju­ma­lan jo­kai­seen ih­mi­seen pu­hal­ta­ma hen­ki pa­laa Luo­jam­me, elä­män an­ta­jan luo.

Vii­mei­se­nä päi­vä­nä kaik­ki hau­dois­sa ole­vat nou­se­vat ylös, hy­vää teh­neet elä­män ylös­nou­se­muk­seen, pa­haa teh­neet tuo­mi­on ylös­nou­se­muk­seen (Joh. 5:28–29). Sil­loin Jee­suk­seen us­ko­vat nou­se­vat ylös­nou­se­mus­ruu­miis­sa Isän siu­nauk­ses­ta osal­li­si­na ian­kaik­ki­seen elä­mään. Maan tomu jää maa­han.

Sil­loin to­teu­tuu lu­paus: ”Mitä sil­mä ei ole näh­nyt ei­kä kor­va kuul­lut, mitä ih­mi­nen ei ole voi­nut sy­dä­mes­sään aa­vis­taa, min­kä Ju­ma­la on val­mis­ta­nut niil­le, jot­ka hän­tä ra­kas­ta­vat” (1. Kor. 2:9).