Erää­nä aa­mu­na ta­va­no­mai­sel­la aa­mu­len­kil­lä­ni kat­see­ni koh­dis­tui vas­taan­tu­le­vaan pyö­räi­li­jään. Nuo­rem­pa­na ja tark­ka­nä­köi­sem­pä­nä poi­ka tun­nis­ti mi­nut en­sin, mut­ta hä­nen py­säyt­tä­es­sään ja lait­ta­es­saan pyö­rään­sä ja­lus­ti­men va­raan mi­nä­kin tun­nis­tin hä­net. Hän oli lä­hel­lä asu­va kum­mi­poi­kam­me. Hän le­vit­ti kä­ten­sä ja tuli luok­se­ni. Ha­la­sim­me toi­si­am­me tiu­kas­ti het­ken ja jat­koim­me mat­kaa ta­hoil­lem­me. Em­me vaih­ta­neet sa­naa­kaan, mut­ta tuo koh­taa­mi­nen jäi sy­väl­le sy­dä­mee­ni.

Vii­me vuo­si­na olen pal­jon miet­ti­nyt koh­taa­mis­ta. Oma kiin­nos­tuk­se­ni ai­hee­seen syt­tyi, kun aloin kou­lut­taa muis­ti­sai­raan koh­taa­mis­ta hoi­ta­jil­le ja lä­hei­sil­le. Muis­ti­sai­raan koh­taa­mi­ses­sa on omat eri­tyis­piir­teen­sä, mut­ta oi­val­sin, et­tä ai­ka mo­net esil­le nos­ta­ma­ni asi­at pä­te­vät kai­ken­lai­sis­sa koh­taa­mi­sis­sa. Kaik­ki ih­mi­set kai­paa­vat tul­la kuul­luk­si, näh­dyk­si ja mie­lel­lään myös ym­mär­re­tyk­si. Elä­mä on täyn­nä pie­niä het­kiä, jois­sa voim­me va­li­ta, koh­taam­me­ko toi­sen ih­mi­sen vai jä­täm­me­kö koh­taa­mat­ta.

Koh­taa­mi­sen voi mää­ri­tel­lä mo­nin eri ta­voin, mut­ta olen­nais­ta kai­kis­sa mää­ri­tel­mis­sä on kah­den tai use­am­man ih­mi­sen vä­li­nen vuo­ro­vai­ku­tus. Asia on konk­re­ti­soi­tu­nut mi­nul­le noil­la aa­mu­len­keil­lä. Kos­ka juok­sen yleen­sä suun­nil­leen sa­maan kel­lo­nai­kaan, mo­net vas­taan­tu­li­jois­ta ovat jo tut­tu­ja. Osa heis­tä kat­soo tiu­kas­ti eteen­päin, jol­loin hei­tä on mah­do­ton koh­da­ta. Tois­ten kans­sa olem­me al­ka­neet ter­veh­tiä toi­si­am­me. Sii­nä ta­pah­tuu koh­taa­mi­nen.

Koh­taa­mi­nen ei it­se asi­as­sa ole en­si­si­jai­ses­ti sa­no­ja. Se on en­nen kaik­kea sitä, et­tä näen toi­sen ja osoi­tan sen jo­ten­kin. Koh­taa­mi­nen voi ol­la pelk­kä läm­min kat­se tai kä­den­pu­ris­tus. Eri­tyi­ses­ti ti­lan­teis­sa, jois­sa kes­kus­te­lu ei ole mah­dol­lis­ta, hymy voi ol­la hy­vin­kin vai­kut­ta­va tapa vä­lit­tää tu­kea ja ym­mär­rys­tä. Hymy on yk­sin­ker­tai­nen lah­ja, jon­ka voi an­taa ke­nel­le ta­han­sa, ja jos­kus se voi kan­taa yl­lät­tä­vän kau­as. Aa­mu­len­kil­tä il­taan saak­ka tai vie­lä­kin pi­dem­mäl­le.

Mikä sit­ten es­tää mei­tä koh­taa­mas­ta toi­si­am­me? Koh­taa­mi­sen tiel­lä voi ol­la mo­nia es­tei­tä: ar­kuus, epä­var­muus, osaa­mat­to­muus, vä­sy­mys, en­nak­ko­luu­lot, kii­re ja niin edel­leen. Nämä ja mo­net muut te­ki­jät voi­vat saa­da mei­dät ohit­ta­maan toi­sen ih­mi­sen. Ny­ky­ään koh­taa­mis­ta es­tää usein myös pu­he­lin, joka vie usein kat­seen ja huo­mi­on lä­hel­tä ole­vil­ta ih­mi­sil­tä. Koh­taa­mi­nen on kui­ten­kin tai­to, jota voi op­pia ja ke­hit­tää, vaik­ka toi­sil­la on sii­hen mitä il­mei­sem­min enem­män luon­tai­sia lah­jo­ja. Mi­nul­la­kin on lä­hi­pii­ris­sä eri ta­val­la tai­ta­via koh­taa­jia.

Raa­mat­tuun tal­len­net­tu­jen ker­to­mus­ten pe­rus­teel­la Jee­sus oli koh­taa­mi­sen mes­ta­ri. Hä­nen ta­pan­sa koh­da­ta ih­mi­siä oli ai­nut­laa­tui­nen oma­na ai­ka­naan – ja on sitä edel­leen. Hän ei va­li­koi­nut nii­tä, joi­ta koh­ta­si. Hän py­säh­tyi sai­rai­den, hal­vek­sit­tu­jen ja syn­tis­ten ää­rel­le. Hä­nel­le jo­kai­nen oli ar­vo­kas. Yk­si eri­tyi­sen kos­ket­ta­va koh­taa­mi­nen on ker­rot­tu Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa. Jo­han­nes ker­too ta­pauk­sen, jos­sa Jee­sus koh­taa sa­ma­ri­a­lai­sen nai­sen kai­vol­la. Täs­sä koh­taa­mi­ses­sa ri­kot­tiin ai­na­kin kah­ta tuon ajan kult­tuu­riin liit­ty­vää koh­taa­mi­sen ra­joi­tet­ta: mies ja nai­nen kes­kus­te­le­vat, sa­ma­ri­a­lai­nen ja juu­ta­lai­nen koh­taa­vat.

Jee­sus ei pel­käs­tään koh­dan­nut nais­ta ih­mi­se­nä, vaan näki hä­nen sy­dä­meen­sä ja tar­jo­si hä­nel­le elä­vää vet­tä – evan­ke­liu­min sa­no­maa. Tämä koh­taa­mi­nen muut­ti nai­sen elä­män. Hal­vek­sit­tu, yk­sin kai­vol­le tul­lut nai­nen läh­ti iloi­ten koh­taa­maan mui­ta ja kut­su­maan näi­tä Jee­suk­sen luo. Tätä sa­maa ke­vey­den tun­net­ta ja iloa voi tun­tea, kun saa ker­rot­tua miel­tä ja sy­dän­tä pai­na­neis­ta syn­neis­tä saat­to­mie­hel­le, joka kat­soo läm­pi­mäs­ti sil­miin, kos­ket­taa ja ker­too va­paut­ta­van sa­no­man.

Raa­ma­tus­sa mei­tä ope­te­taan koh­taa­maan toi­sem­me ta­sa­ve­roi­si­na ja osoit­ta­maan rak­kaut­ta ja vä­lit­tä­mis­tä, ja mei­dän on syy­tä ope­tel­la sitä myös Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä. Se on esi­mer­kik­si sitä, et­tä lap­si- ja nuo­ri­so­työs­sä toi­vo­tam­me tu­li­jat ter­ve­tul­leik­si, osoi­tam­me so­pi­van pai­kan is­tua tai jär­jes­täm­me oh­jel­maa, jo­hon kaik­kien on help­po osal­lis­tua. Sa­mo­ja ele­ment­te­jä voi­si hyö­dyn­tää muus­sa­kin toi­min­ta­muo­dois­sa. Läm­min koh­taa­mi­nen roh­kai­see arem­paa­kin osal­lis­tu­maan yh­tei­siin ko­koon­tu­mi­siin.

Ko­ro­nan jäl­keen kä­des­tä ter­veh­ti­mi­nen on jää­nyt vä­häi­sem­mäk­si. Se on kui­ten­kin help­po ja tasa-ar­voi­nen tapa py­säh­tyä toi­sen luo. Eh­kä­pä mei­dän kan­nat­tai­si ot­taa tämä ta­vak­si, kun seu­raa­van ker­ran is­tum­me seu­ra­penk­kiin tai siir­rym­me kah­vi­jo­noon, tai kun me­nem­me ky­lään, jos­sa kaik­ki ei­vät ole us­ko­vai­sia. Kä­des­tä pi­tä­en voi ter­veh­tiä ketä ta­han­sa. Jos kät­te­lem­me us­ko­vai­sia, on koh­te­li­as­ta kä­tel­lä myös pai­kal­la ole­via epä­us­koi­sia.

Näis­sä(kin) asi­ois­sa olen it­se op­pi­jan pai­kal­la, jo­ten pää­tän kir­joi­tuk­se­ni hil­jai­seen pyyn­töön: Ju­ma­la, an­na mi­nul­le ja meil­le kai­kil­le vii­saut­ta ja tai­toa koh­da­ta toi­sia ih­mi­siä ar­jes­sam­me. Au­ta mei­tä nä­ke­mään tois­tem­me tar­peet ja ole­maan läs­nä, niin pie­nis­sä kuin suu­ris­sa­kin het­kis­sä. Tee meis­tä roh­kei­ta ojen­ta­maan kä­tem­me, an­ta­maan hy­mym­me ja tuo­maan sa­na­si loh­du­tus. Aa­men.