Kuva Mauno Kinnuselta
Kuva Mauno Kinnuselta
Mauno Kinnunen
Pihamme nurkassa kyyjöttää vanha sauna. Semmoinen perusversio, mitä voit nähdä monien muidenkin vanhojen tonttien laitamilla. Punainen on väri, muutaman metrin leveä ja pituutta hiukan enemmän. Kaksi ovea ja ikkuna. Vasen ovi vie hämärään eteiseen, josta pääsee loikkaamaan saunaan. Toisen oven takana on huussi, jonne on kertynyt rompetta, mutta pahan päivän tullen se toimisi varalaskupaikkana. On tukkoonmenemätön versio.
Päivikki-vaimoni on kova löylymies. Nykyään kai paremmin sopisi sanoa löylyhenkilöksi. Oli jossain naistenillassakin viihtynyt niin hyvin lauteilla, että edesmenneet olivat tulleet tarkistelemaan, vieläkö se jälkeenjäänyt on hengissä. Oli. Nautiskeli vain kunnon löylyistä.
Itse kun olen toisen sortin henkilö, meillä toimii parhaiten se, jos pääsen hiukan ennen Päivikkiä saunaan, ettei hän vaan ehtisi edeltäkäsin kauhaa heiluttamaan. Jos näin on päässyt käymään, tunnen sen kyllä nahoissani. Emme silloin pysty saman tason keskusteluun, vaan henkeni pitimiksi on minun limbottava itseni alemmalle tasolle, yleensä lattianrajaan.
Erilaisista nahoista huolimatta saunominen on kyllä mukavaa. Erityisen mukavaa se on ehdottomasti silloin, kun pitkän reissun jälkeen nahka tuntuu suorastaan paksulta. Veikkaan, että sinullakin on samoja kokemuksia.
Näissä tuntemisissa olin vaikkapa viime Suviseurojen jälkeen, kun pitkän ajomatkan ja kotiutumisen jälkeen lapset hoituivat keskenään niin, että pääsimme vaimon kanssa kahdestaan saunomaan. Harvinaista iloa! Omat liikkeeni olivat jälleen hitaammat, niinpä yksinään lompsin punaista tönöä kohti. Siellä hän jo oli. Hän, joka pienempien lasten kanssa oli viettänyt kotisuviseurojen lisäksi sairaalasuviseuroja. Naama oli niin tosissaan kyntänyt isänmaata, ettei punasolut meinanneet millään asettua. Ajokoira hihnassa, pupu pöpelikössä ja lääkkein ohennettu veri liittyvät jotenkin noihin reissuihin.
Tapasin vaimoni eteisen hämärässä. En muuten epäillyt tulleeni saunan luokse, kun hän, Löylyhenkilö, isosti huokaisi: "Nyt se on kyllä kuuma, liian kuuma!"
Kyllähän se oli, jäähdyttelyn jälkeenkin. Annoimme oven olla auki ja aikamme ylimmällä lauteella juttelimme, kun monen päivän jälkeen kahdestaan saimme olla. Ovenkin sitten suljimme, mutta ei kummallakaan ollut hinkua heilua kiukaan suuntaan. Tarkeni!
Vanhassa raamatunkertomuksessa on kuvattu kuuma paikka, minne kolme nuorukaista heitettiin. Emme olisi jääneet osallistujamäärässä häviölle, sillä hetkessä meitäkin oli kolme. Pätsimme suuaukolle ilmestyi yhtäkkiä riemukas viestintuoja: "Isin kortit löytyivät ja hirveesti rahaa!"
Olipa mukava uutinen! Olivatpa olleet hyvässä tallessa. Elettiin heinäkuun alkua ja tärkeät korttini olivat kadonneet toukokuun lopulla, siis yli kuukausi sitten. Muistan sen päivän. Puhelimeni tipahti, meni rikki ja jouduin ostamaan tilalle uuden. Keittiön sohvalla pienten avustajien läsnäollessa otin vanhasta puhelimesta tarpeellista talteen: pankkikortti, S-kortti, ajokortti, kymmeniä lippuja sisältävä uimakortti, Kela-kortti, veriryhmäkortti… Olihan siinä tuohtakin muutaman pikkusetelin verran.
Siinä sitten kuorittiin pahvikääröistään uusi ja vähemmän lippulaivamallinen kapistus käden jatkeeksi. Sohvalla alkoi olla jo monenlaista tavaraa korttinivaskan ympärillä. Kaiken kamppeen yllä tapahtui erilaisia liikkeitä – ja yhtäkkiä nuo tärkeät muoviläpyskät olivat livahtaneet rintamiestalon sokkelosta seuraaviin. Ihan kirjaimellisesti vanha osa jäi taakse, kun se arvopaketti kulki ilmojen halki, ehkäpä lentokoneena tai moottoriveneenä talomme laajennusosan kautta uudempaan laajennukseen! Arvaat varmaan, että kun jossain vaiheessa ängin puhelinta uusiin kuoriin ja korttinippua ei löytynyt, niin vanhassa osassa olin, niin ruumiiltani kuin myös hengeltäni.
Etsiminen ei tuottanut tulosta. Tilannetta ei yhtään auttanut se, etten voinut enkä usein muulloinkaan voi luottaa itseeni näissä tilanteissa. Kun ympärillä on paljon liikkuvia osia, niin varma en voi olla, oliko se kumminkin minun oma käteni, joka oli jemmannut milloin minkäkin sinne jonnekin.
Seuraavia päivinä kyttäilin tarkkaan tiliäni, ettei sieltä häviäisi sentin latiakaan oudoille omistajille. Ei hävinnyt, mutta eipä kortteja löytynyt edes ylioppilasjuhlia edeltäneissä maltillisissa siivouksissa. Pieni ärsytys jäi pohjavireeksi, mutta oli vain tyydyttävä ajatukseen, että jostain ne joskus vastaan tulevat.
No, pätsimme äärelle tullut viestintuoja toi siis hyviä terveisiä! Kertoi hän myös pienimmästä hoidettavasta, jolla oli ollut hiukan mollivoittoisia viestejä hoitajilleen. Kun Päivikki oli jo puhtaammalla nahalla, hän toivotteli minulle saunan oven raosta: "Oo rauhassa", laittoi oven kiinni ja lähti sisälle lasten luokse.
Oo rauhassa! Tuo oli semmoinen lempeä viesti ukkokullalle, että nyt on sopiva hetki hengähtää ihan yksin. Jälkeenpäin on käynyt mielessä, että hän olisi voinut ihan hyvin toivottaa sellaista, mitä olen usein kuullut nuorten suusta: RIP! Eli "levätköön rauhassa".
Uskalsin ylälauteille ja pienesti priiskoitin vettä tulikuumille kiville. Kyllä tarkeni! Vatipesulla hinkasin suvisnihkeydet viemäriin ja pyrin ripeästi kuumasta ulos. Mitä! Ovi ei aukea! Päivikki telkesi minut saunaan! Ryskytin ovea silleen hellästi. Oikeasti aika hellästi, olihan mieli niin auvoinen, kun hipiä oli taas puhdas ja korttinivaskakin löydettynä. No, eipä kukaan kuullut ryskytystäni eikä huutoani ja niin änkesin itseni pienestä ikkunasta ulos. Ah, mikä raikkaus!
Kotiin mennessä oli iloa isosti ilmassa, kun lapset tulivat kertomaan korttien löytymisestä. En kertonut Päivikille mitään, että hän epäonnistui yrityksessään grillata minut. Ehkei hän sitä tahtonutkaan, kun ei tuntunut lainkaan olevan pahoillaan, vaikka kohtasi minut raakana lihaltani. Vasta iltamyöhällä kerroin olleeni kypsymässä lukitun oven takana.
Olen kokenut olleeni elämässäni grillattavana usein muulloinkin. Hääkuvista löytyy helposti syyt kärvennykseen. Vaikka vaimoni on niissä kaunis kuin morsian ja vieläpä valkeissa vaatteissa, niin ei siipiä näy missään kuvassa. Ei niitä ole minkään tekoälyttömyyden avulla häivytetty pois. Ei, kuvat ovat filmikuvia ja siipien leikkaaminen tarkoittaisi saksenreikiä paperissa. Minulla, tuoreella aviomiehellä, on tumma puku päällä. Ei siipiä, ei teräsmiehen viittaa.
Ihmisten parisuhdetta siis olemme eläneet, emme enkelliittoa. Toki joskus sipsutusta on ollut havaittavissa, varsinkin silloin, kun hankalamman myrskyn jälkeen on tyven saavuttanut suhteemme. Muistan joskus jonkun kertoneen seurapuheessa, että pahana päivänä se vaimon kävelykin saattaa näyttää ihan löntystelyltä. Kun syntiä on pantu pois tunnoilta molemmin puolin ja välit ovat korjaantuneet, on vaimonkin kävely alkanut näyttää suorastaan enkelin sipsutukselta! Minä ehkä teräsmieheltä.
Tunnustan kyllä sen, että en ole jäänyt mitenkään huonoksi peluriksi siinä, kun mitataan konsteja ja määriä toisen saattamiseksi huonoon oloon. Sieluni vihollinen on kyllä oikein kelpo grillimestari sytyttämään vastuksia toisensa perään – pian on ahjo kuumana. Siinä poltteessa käryää joutuisasti ystävällisyys, lempeys, armahtavaisuus, anteeksiantamus ja kaikki muukin hyvä. Itsessä asuva paha maustaa paistia paholaisen hillolla, jossa tuntuu turmeluksen tympeys, riitapukarin retiisi ja ehdottomuuden etikka. Vihulainen kähisee taustalla ja tahtoisi laittaa aivan kaikki rumat tulet loimuamaan.
Ahtaasta portista on minun matkani monesti kulkenut. On tullut hetki todeta, että minä, minä itse, olen tässä se, joka syntiin joutui. On tullut tarve kysellä armon ja anteeksiantamuksen perään, kun pahalla ololla on niin paha olla. Kuinka ihanaksi ovat monet hetket muuttuneet, kun kaikki sielunnihkeydet ovat lorisseet armon viemärin kautta kauaksi pois.
Oletko sinä grillattuna parempi? Ehkä voi olla vaikea vastata, kun kenestäkään meistä ei ole kopiona toista versiota. Sellaista, joka olisi säästynyt erilaisilta elämän vastuksilta. Vaan kyllähän se on niin, että onhan noissa riitatilanteissa piillyt myös oppimisen siemen. On ollut tilaisuus käydä mennyttä läpi ja jotain oppiakin, jottei seuraavalla kerralla osaisi toimia paremmin.
Saunomisiin!
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys