Han­na-Ma­ria Jur­mu

Vuo­si sit­ten kir­joi­tin blo­gi­teks­tin, jon­ka ot­sik­ko oli Puu. Kir­joi­tuk­ses­sa ker­roin, kuin­ka lap­se­na kii­pei­lin puis­sa ja vie­tin ai­kaa lap­suu­den­ko­ti­ni pi­ha­koi­vus­sa. Ker­roin myös, mitä puut mer­kit­se­vät mi­nul­le ny­kyi­sin. Il­mai­sin teks­tis­sä­ni, kuin­ka mi­nul­la on haa­ve saa­da maja puu­hun. Kir­joi­tin: ”Vä­hän on tun­ne, et­tä sai­sin­kin sen jos­kus.”

Ker­ron­pa nyt, mitä ta­pah­tui tänä syk­sy­nä.

Tyt­tä­re­ni eh­dot­ti­vat, et­tä tu­li­sin hei­dän kans­saan viet­tä­mään vii­kon­lo­pun Jy­väs­ky­lään, kos­ka per­heen mies­vä­ki­kin oli ol­lut po­ru­kal­la ka­lal­la ai­kai­sem­min ke­säl­lä. Yri­tin eh­dot­taa myö­häi­sem­pää ajan­koh­taa, kos­ka joku kii­re taas pai­noi pääl­le, mut­ta kuu­los­ti sil­tä, et­tä tuo ky­sei­nen vii­kon­lop­pu oli­si juu­ri se pa­ras.

Läh­din so­vi­tus­ti vii­kon­lo­pun viet­toon ko­toa tors­tai­na. Pa­luu­päi­vä oli maa­nan­tai. Seu­raa­va­na tiis­tai­na olin täyt­tä­mäs­sä 60 vuot­ta. Aja­tus oli var­maan­kin se, et­tä mi­nua juh­li­taan jo vä­hän en­nak­koon. Kyl­lä mi­nua juh­lit­tiin­kin jo tors­tais­ta al­ka­en ja li­sää mui­na päi­vi­nä, kun kaik­ki tyt­tä­re­ni oli­vat saa­pu­neet pai­kal­le. Myö­hem­min mi­nul­le pal­jas­tui, et­tä ky­sees­sä oli­kin ol­lut juo­ni. Mi­nut oli pi­tä­nyt saa­da pois ko­toa juu­ri tuok­si pit­käk­si vii­kon­lo­puk­si, joka edel­si mi­nun syn­ty­mä­päi­vää­ni.

Kun maa­nan­tai-il­ta­na reis­su­ni jäl­keen mi­nut ha­et­tiin bus­sil­ta ko­tiin, mi­nun piti sul­kea sil­mä­ni, kun saa­vuim­me ko­ti­pi­haan. Pi­hal­la odot­ti yl­lä­tys: pi­han pak­suim­paan män­tyyn oli ra­ken­teil­la mi­nul­le maja syn­ty­mä­päi­vä­lah­jak­si! Se ei ol­lut mi­kään tuu­len­pe­sä­ky­hä­el­mä, vaan mie­les­tä­ni se oli kau­nis kuin ko­ru­ra­sia. Minä tu­lin täy­sin yl­lä­te­tyk­si! Mi­nun pit­kä­ai­kai­nen haa­vee­ni oli to­teu­tet­tu!

Pää­sin heti kat­so­maan nä­ky­miä ma­jas­ta. Oli help­po ku­vi­tel­la, min­kä­lai­nen se on val­mii­na ja min­kä­lai­set vaih­tu­vat mai­se­mat oli­si­vat sil­mien edes­sä, kun ma­jas­sa pää­see jos­kus ole­maan.

Ma­jan pit­kä sivu on lat­ti­as­ta kat­toon la­sia. Ik­ku­nas­ta nä­kyy jo­el­le, ja sii­tä avau­tuu nä­ky­mä­nä iso kap­pa­le tai­vas­ta. Ma­jan pää­tyik­ku­nas­ta nä­kyy suo­raan mei­dän keit­ti­öön. Jos oli­sin lap­si, ajat­te­li­sin, et­tä kun is­tus­ke­li­sin ma­jas­sa, joku vil­kut­tai­si mi­nul­le keit­ti­ös­tä va­loa mer­kik­si sii­tä, et­tä il­ta­pa­la on val­mii­na.

Ma­jas­sa on eris­teet, ja mi­nul­le on lu­vat­tu, et­tä sin­ne saa läm­mit­ti­men, jo­ten haa­vei­len kai­ken­lai­ses­ta ole­mi­ses­ta siel­lä. Ku­vit­te­len re­von­tu­let ja täh­ti­tai­vaan. Ku­vit­te­len, et­tä kau­ris loik­kii pi­han poik­ki roh­ke­as­ti, kun se ei huo­maa, et­tä sitä seu­ra­taan.

Odo­tan het­keä, kun las­ten­lap­sem­me pää­se­vät mei­dän kans­sam­me ma­jaan ret­kel­le. Syöm­me siel­lä eväi­tä ja lu­em­me. Voim­me jää­dä sin­ne yök­si­kin. Ja kun aa­mul­la he­rääm­me, voim­me ih­me­tel­lä, kuin­ka kor­ke­al­la olem­me nuk­ku­neet ai­van tur­val­li­ses­ti.

Sain An­ja-ys­tä­väl­tä­ni Jy­väs­ky­län-mat­kal­la­ni lah­jan, jota en saa­nut ava­ta en­nen syn­ty­mä­päi­vää­ni. Pa­ke­tis­sa oli muis­ti­kir­ja. Kor­tis­sa oli saa­te­sa­nat, jois­sa An­ja mai­nit­si, et­tä eh­kä voi­sin ma­jas­sa kir­joit­taa jo­tain tuo­hon kir­jaan. Hän oli on­nel­li­nen puo­les­ta­ni, et­tä haa­vee­ni oli to­teu­tu­nut. Siis ys­tä­vä­ni­kin tie­si, mik­si mi­nut oli toi­mi­tet­tu pois ko­toa! Ja hän­kin oli il­mei­nen ma­jaih­mi­nen.

Naa­pu­ri­per­heel­tä saa­mas­sa­ni kor­tis­sa oli kuva puus­ta, jon­ka ok­sal­la is­tuu pöl­lö. He­le­na-ys­tä­vä­ni oli kir­joit­ta­nut kort­tiin: ”Van­ha vii­sas pöl­lö var­ti­oi ma­jaa­si, kun et ole pai­kal­la.” Ahaa. He­kin tie­si­vät, et­tä puu­ma­ja on val­mis­tu­mas­sa. Ja He­le­na­kin oli il­mi­sel­väs­ti ma­jaih­mi­nen.

Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä mitä van­hem­mak­si tu­lee, sitä lap­sen­mie­li­sem­pi kan­nat­taa ol­la. Kan­nat­taa myös haa­veil­la vä­sy­mät­tö­mäs­ti.

Kan­nat­taa ol­la myös ma­jaih­mi­nen. Se tuo kirk­kaut­ta päi­viin.