18.10.2020. Sun­nun­tai. Ko­to­na.

Ra­kas päi­vä­kir­ja,

vii­me yö­nä sa­toi en­si­lu­mi. Maa oli ke­vy­es­ti val­koi­nen, kun he­rä­sin. Sa­det­ta on jat­ku­nut koko päi­vän. Kuin­ka­han kau­an en­si­lu­mi py­syy su­las­sa maas­sa? On ol­lut läm­pi­miä päi­viä. Vie­lä ei­len teim­me pi­ha­töi­tä peh­me­än maan kim­pus­sa. Oli kii­re. Lu­men tulo oli tie­dos­sa. Ny­kyi­sin sää­muu­tok­set ei­vät pää­se yl­lät­tä­mään. Ny­ky­päi­vän il­ma­tie­de on ai­ka ih­meel­lis­tä.

Muis­tan lap­suu­den ilon en­si­lu­mes­ta. Muis­tan myös uu­den lu­men tu­loon liit­ty­neen huo­len ja ve­to­a­mi­sen isän tie­tä­myk­seen asi­ois­ta: ei­hän lumi sula vain pois? Suli se. Var­maan­kin lä­hes ai­na.

Kä­vim­me il­ta­päi­vän lu­mi­sa­tees­sa kä­ve­lyl­lä. Poh­joi­ses­ta tuu­li. Pak­kas­ta oli al­le as­teen. Va­lit­sim­me suo­jai­sen rei­tin, joka vei mei­dät vaa­ran yli. Lop­pu­mat­kan kä­ve­lim­me sa­maa reit­tiä ta­kai­sin. Ties­sä nä­kyi­vät mei­dän as­ke­leem­me lu­mes­sa. Mi­nun ken­gän­jäl­ke­ni oli­vat eri­lai­set. Kä­ve­len hiis­saa­mal­la. Jo­kai­sen as­ke­leen pe­räs­sä oli mel­kein ken­gän­mit­tai­nen hiis­saus­jäl­ki. Har­joit­te­lin kor­ke­am­paa as­kel­lus­ta ja kur­kis­te­lin taak­se­ni, mil­tä jäl­jet näyt­ti­vät. Ne näyt­ti­vät nyt nor­maa­leil­ta. Kä­ve­le­mi­nen tun­tui kyl­lä luon­not­to­mam­mal­ta. Ai­van kuin oli­sin hie­man mars­si­nut.

Tun­tui niin hy­väl­tä ul­koi­lun jäl­keen. Jou­lu­fii­lis al­koi huo­kuil­la. Koti al­koi näyt­tää tal­vi­ko­dil­ta, jou­lu­ko­dil­ta, rak­kaal­ta.

Ra­kas päi­vä­kir­ja,

mi­nun on pak­ko ker­toa si­nul­le muu­ta­kin. Ker­ron si­nul­le mi­nua jär­kyt­tä­nees­tä tun­ne­ko­ke­muk­ses­ta, jon­ka val­las­sa olin vii­me yö­nä. En ole ko­ke­nut ai­kai­sem­min mi­tään vas­taa­vaa niin voi­mak­kaas­ti.

Näin täy­sin kä­sit­tä­mät­tö­män voi­mak­kaan unen, jota en mei­nan­nut us­koa unek­si, kun he­rä­sin aa­mul­la. Uni oli tie­ten­kin unil­le tyy­pil­li­ses­ti se­ka­va ja epä­loo­gi­nen.

Unes­sa lap­se­ni kuo­li. Huk­kui. Nyt uni tun­tuu su­mui­sel­ta, en­kä enää voi kä­sit­tää var­mas­ti, mitä sii­nä ta­pah­tui. Suru oli mu­ser­ta­va, ja luu­len tun­te­nee­ni tun­tei­ta, joi­ta en pys­ty ker­to­maan ke­nel­le­kään. En väi­tä, et­tä tie­täi­sin nyt, mil­tä tun­tuu lap­sen me­net­tä­mi­nen, mut­ta tie­dän, et­tä olen ko­ke­nut jo­tain kau­he­aa ja voi­ma­kas­ta. En oli­si voi­nut us­koa, et­tä unet ovat niin vä­ke­viä tun­ne­ti­lo­ja.

Unen ta­pah­tu­mat muut­tui­vat si­ten, et­tä kuol­lut hen­ki­lö­kin muut­tui erik­si. En ha­lua kir­joit­taa sii­tä enem­pää. Koen vain vie­lä­kin kau­he­an olon. Muis­tan unen su­ru­ja, ih­mis­ten loh­dut­ta­via sa­no­ja. Suru oli kau­he­aa, niin kau­he­aa.

Elä­mä näyt­tää eri­lai­sel­ta vii­me yön jäl­keen.

Mik­si elän näin voi­mak­kaas­ti? Mik­si uni ei an­na su­lois­ta le­poa?

Oi, minä toi­von, et­tä uu­den lu­men myö­tä sai­sin kirk­kai­ta unia, su­loi­sia nä­ky­miä ja va­loi­sia vä­läh­dyk­siä jou­lus­ta, ku­via jou­lun en­ke­leis­tä.