Kun aloi­tin kou­lu­tie­ni 1960-lu­vun lop­pu­puo­lel­la, pe­rus­kou­lu oli ol­lut kun­nas­sam­me jo yh­den vuo­den. Moni asia to­teu­tet­tiin kou­lu­maa­il­mas­sa eri ta­val­la kuin en­nen. Minä kou­lu­lai­se­na en tie­ten­kään ko­ke­nut kou­lua muut­tu­nee­na kou­lu­na, ei­hän mi­nul­la ol­lut kä­si­tys­tä kan­sa­kou­lus­ta. Oli vain tämä pe­rus­kou­lu.

Kou­lua oli kiva käy­dä. Kou­lum­me oli ai­ka pie­ni ky­lä­kou­lu. Kak­si luok­ka-as­tet­ta oli sa­mas­sa ti­las­sa. Mi­nul­la oli pal­jon ka­ve­rei­ta. Kä­vim­me tois­tem­me synt­tä­reil­lä us­kol­li­ses­ti joka vuo­si ja olim­me pal­jon yh­des­sä myös kou­lu­päi­vien jäl­keen.

Kun kat­se­len it­se­ä­ni kou­lu­lai­se­na vuo­si­kym­men­ten pääs­tä, voin tun­nis­taa tiet­ty­jä piir­tei­tä, jot­ka ovat kul­ke­neet mu­ka­na­ni ylä­as­teel­la, lu­ki­os­sa ja myö­hem­min opis­ke­li­ja­na. Tun­nis­tan ne piir­teet vie­lä­kin omas­sa per­soo­nas­sa­ni. Oli op­pi­ai­nei­ta, jois­ta tyk­kä­sin ai­van ta­vat­to­man pal­jon, ja toi­sia, jot­ka koin vai­keik­si ja joi­ta koh­taan tun­sin vas­ta­ha­koi­suut­ta. Mie­li­ai­nei­ta­ni har­joi­tin hy­väl­lä mie­lel­lä ja in­nok­kaas­ti ja ke­hi­tyin niis­sä, mut­ta ikä­viin ja haas­ta­viin asi­oi­hin suh­tau­duin to­del­la kiel­tei­ses­ti ja vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti. Luu­lin kai, et­tä riit­tää, kun­han teen, mitä mi­nua it­se­ä­ni hu­vit­taa ja mikä on help­poa. Me­nin myös hel­pos­ti luk­kiu­tu­nee­seen ti­laan joi­den­kin haas­tei­den edes­sä.

Sama meno ja mei­nin­ki jat­kui ylä­as­teel­la. Meil­lä oli jäl­leen tosi kiva luok­ka ja iha­na luo­kan­val­vo­ja, joka opet­ti meil­le ruot­sia. Pi­din heti uu­des­ta kie­les­tä. Eng­lan­ti oli vai­ke­aa, mut­ta kiin­nos­ta­vaa. Luin myös kak­si vuot­ta sak­saa va­lin­nai­sai­nee­na. Sen si­jaan en op­pi­nut erot­ta­maan fy­siik­kaa ke­mi­as­ta. Muis­tan vain ylä­as­te­vuo­sil­ta ky­sei­sil­tä tun­neil­ta es­te­ri­ha­pon. Il­mei­ses­ti ke­mi­an op­pi­mää­rään kuu­lu­va jut­tu. Ma­te­ma­tii­kan tun­neil­ta ei ole muis­ti­jäl­kiä.

Kun teim­me yh­dek­sän­nel­lä luo­kal­la lu­ki­on ai­ne­va­lin­to­ja, oli ai­van sel­vä, et­tä va­lit­sen ly­hy­en ma­te­ma­tii­kan. Opin­to-oh­jaa­jam­me hou­kut­te­li va­lit­se­maan myös la­ti­nan kie­len. Sii­tä saa­tiin­kin ai­kai­sek­si tar­peek­si suu­ri ryh­mä, jot­ta ope­tus pys­tyt­tiin to­teut­ta­maan. Va­lit­sin myös psy­ko­lo­gi­an. Opis­ke­lin siis lu­ki­o­vuo­si­na­ni nel­jää vie­ras­ta kiel­tä ja is­tuin ma­te­ma­tii­kan­tun­neil­la, kun oli pak­ko. Il­mei­ses­ti fy­siik­kaa ja ke­mi­aa ei tar­vin­nut lu­kea, kun oli va­lin­nut ly­hy­en ma­te­ma­tii­kan. En ai­na­kaan muis­ta, et­tä oli­sin ol­lut nii­den tun­neil­la.

Lu­ki­o­vuo­det oli­vat iha­naa ai­kaa. Ruot­si oli edel­leen ki­vaa ja la­ti­na oli kuin eri­tyi­nen maa­il­ma ja pol­ku jo­hon­kin men­nee­seen, jo­hon ra­ken­tuu kaik­ki muu. Tar­moa, in­toa ja mo­ti­vaa­ti­o­ta riit­ti pän­tä­tä me­ne­mään la­ti­nan subs­tan­tii­vien dek­li­naa­ti­oi­ta ja ver­bien kon­ju­gaa­ti­oi­ta. Myös ul­koa opet­te­le­mis­ta riit­ti. Käy­tin jäl­leen kai­ken tar­mo­ni op­pi­ai­nei­siin, jot­ka oli­vat kiin­nos­ta­via, ja lai­min­löin vas­ten­mie­li­sen ma­te­ma­tii­kan. Nyt tun­nis­tan, et­tä olin jo tei­ni­vuo­si­na­ni il­mei­nen hu­ma­nis­ti.

Bi­o­lo­gia op­pi­ai­nee­na si­säl­si sa­mo­ja ele­ment­te­jä kuin ma­te­ma­tiik­ka. Muis­tan, kuin­ka pe­rin­nöl­li­syys­tie­de oli han­ka­laa, kun sii­nä oli­si pi­tä­nyt pon­nis­tel­la miet­ti­mään, mi­ten loo­gi­ses­ti asi­at ete­ne­vät ja seu­raa­vat toi­si­aan. Erää­seen bi­o­lo­gi­an ko­kee­seen olin val­mis­tau­tu­nut huo­nos­ti. Oli­si pi­tä­nyt pe­reh­tyä, mi­ten sil­mien väri pe­riy­tyy ja mi­ten me­nee ka­no­jen ris­tey­ty­mi­nen. Hoh­hoi­jaa. Näen it­se­ni ko­et­ta edel­tä­vä­nä il­ta­na is­tus­ke­le­mas­sa huo­nees­sa­ni ja tui­jot­te­le­mas­sa ik­ku­nas­ta ulos…

Ko­kees­sa­han ei käy­nyt oi­kein hy­vin. En muis­ta, kuin­ka kau­an yri­tin vas­ta­ta ky­sy­myk­siin. Jos­sa­kin vai­hees­sa kui­ten­kin her­mos­tuin ja li­vah­din luo­kas­ta kon­sep­tit ja ky­sy­myk­set mu­ka­na­ni. Olin ol­lut liik­keis­sä­ni eh­kä ai­ka ove­la, kos­ka opet­ta­ja oli huo­man­nut vas­ta ko­to­na, et­tä Han­na-Ma­ri­an pa­pe­rit puut­tu­vat. En taas­kaan nuh­del­lut it­se­ä­ni tai tun­te­nut ylit­se­vuo­ta­vaa epä­on­nis­tu­mis­ta. Ajat­te­lin var­maan, et­tä täl­lai­nen minä olen. Jos jo­kin asia on vai­ke­aa, sii­nä koh­taa voi luo­vut­taa. Ei ai­van hir­ve­än hyvä aja­tus­ra­ken­nel­ma ja pe­ri­aa­te ai­kuis­tu­mi­sen edes­sä.

Ke­vääl­lä 1981 oli yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­set. Kir­joi­tin äi­din­kie­len, re­aa­li­ai­neet ja nel­jä vie­ras­ta kiel­tä. Ker­too eh­kä kiel­ten sil­loi­ses­ta ar­vos­tuk­ses­ta se, et­tä sa­mas­sa kuu­den tun­nin kir­joi­tus­ses­si­os­sa piti suo­rit­taa sak­sa ja la­ti­na. Kun jä­tin sak­san pa­pe­rit val­vo­jal­le, sain la­ti­nan kään­nös­teks­tin ja sa­na­kir­jan ja pa­la­sin pai­kal­le­ni. Olo oli se­ko­päi­nen.

Sa­man vuo­den syk­syl­lä aloi­tin ruot­sin kie­len opin­not Ou­lun yli­o­pis­tos­sa. Tar­koi­tus oli val­mis­tua ruot­sin opet­ta­jak­si. Suo­ri­tin kaik­ki pe­da­go­gi­set opin­not ja ope­tus­har­joit­te­lut, mut­ta it­se op­pi­ai­neen opin­not jäi­vät pait­si­oon kai­ken muun tiel­tä. Ai­kaa meni hä­kel­lyt­tä­vän pal­jon ih­mis­suh­de­kie­mu­roi­hin ja kai­ken maa­il­man ku­vi­oi­den vat­vo­mi­seen. Sa­mas­sa kou­lus­sa tai kämp­pä­ka­ve­rei­na ol­leet ys­tä­vä­ni sen si­jaan me­nes­tyi­vät hy­vin opin­nois­saan, vaik­ka heis­tä osa eli sa­man­lais­ta so­si­aa­lis­ta elä­mää kuin minä.

Myö­hem­min opis­ke­lin sa­mai­ses­sa opi­nah­jos­sa kult­tuu­ri­ant­ro­po­lo­gi­aa ja lo­puk­si mo­nien vai­hei­den jäl­keen pää­ai­nee­ni oli kir­jal­li­suus. Vä­lil­lä per­hee­näi­ti­nä opis­ke­lin La­pin yli­o­pis­ton ja alu­eem­me seu­tuo­pis­ton yh­teis­jär­jes­te­ly­nä tai­de­his­to­ri­aa. Mi­nul­la oli jo ka­sas­sa ai­van val­ta­va mää­rä opin­to­pis­tei­tä hu­ma­nis­ti­sen alan op­pi­ai­neis­ta.

Vie­lä pari vuot­ta sit­ten yri­tin työn ohes­sa teh­dä gra­dua Tše­ho­vin no­vel­lis­tii­kan ih­mis­ku­vauk­ses­ta. Ai­na, kun sel­vi­sin työ­pöy­tä­ni ää­reen ja sain pa­lau­tel­tua mie­lee­ni, mikä tut­ki­mus­työ­ni nimi taas oli­kaan, oli jo il­ta en­kä ol­lut saa­nut mi­tään ai­kai­sek­si. Mitä ta­han­sa tein ko­to­na, mi­nul­la oli ai­na tun­ne, et­tä pi­täi­si ol­la te­ke­mäs­sä kou­lu­hom­mia. Sit­ten pää­tin, et­tä nyt riit­tää. Erää­nä il­ta­na pa­lau­tin dra­maat­ti­sin el­kein ison ka­san kir­jo­ja yli­o­pis­ton kir­jas­ton pa­lau­tus­laa­tik­koon. Oli­sin voi­nut suu­del­la jo­kais­ta kir­jaa erik­seen ja kiit­tää huo­nos­ta yh­teis­työs­tä.

Ajat­te­lin, et­tä saan rau­han elä­mää­ni, kun en roi­ku kiin­ni kes­ke­ne­räi­ses­sä tut­kiel­mas­sa­ni. Voin ol­la ren­nol­la mie­lel­lä miet­ti­mät­tä, et­tä pi­täi­si ol­la työ­huo­nees­sa Tše­ho­vin pa­ris­sa. Näin on osit­tain käy­nyt­kin. Mut­ta osit­tain hier­tää, et­tä en käy­nyt kou­lu­a­ni lop­puun. Pi­täi­si­kö vie­lä jos­kus tart­tua toi­meen…

Olen myös huo­man­nut sel­lai­sen sei­kan, et­tä en ole­kaan vas­tuus­sa pel­käs­tään it­sel­le­ni, mi­ten olen suh­tau­tu­nut mie­len­kiin­toi­siin ja it­sel­le help­poi­hin asi­oi­hin, ja mi­ten vai­kei­siin, haas­ta­viin ja vas­ten­mie­li­siin. Olen nyt ym­mär­tä­nyt, et­tä las­ten äi­ti­nä olen an­ta­nut hie­man ou­to­ja asen­ne­mal­le­ja, mi­ten kou­lu­a­si­oi­hin tu­lee suh­tau­tua.

Pel­kään, et­tä olen sa­no­nut lap­sil­le­ni jois­sa­kin vai­heis­sa, et­tä joo, ei äi­ti­kään ol­lut hyvä. Olen siis opet­ta­nut luo­vut­ta­mis­ta haas­tei­den edes­sä. Olen myös mel­ko var­mas­ti sa­no­nut, et­tä kyl­lä ruot­sin kie­les­tä pi­tää ty­kä­tä. Ai­van kuin minä voi­sin sa­noa lap­sel­le­ni, mis­tä hä­nen pi­tää ty­kä­tä! Olen var­maan myös osoit­ta­nut när­käs­tyk­se­ni koko Ruot­sin ku­nin­gas­kun­nan puo­les­ta, kun joku lap­sis­ta­ni on sa­no­nut, et­tä kie­li on tur­ha ja il­man sitä pär­jää.

Siir­räm­me hel­pos­ti seu­raa­val­le su­ku­pol­vel­le asen­tei­ta ja ta­po­ja toi­mia haas­tei­den edes­sä. To­si­a­si­a­han on, et­tä elä­mäs­sä pi­tää teh­dä myös asi­oi­ta, jot­ka ei­vät ole ki­vo­ja tai help­po­ja. Jo kou­lu­e­lä­mäs­sä voi op­pia pon­nis­te­le­maan vai­kei­den­kin asi­oi­den pa­ris­sa ja te­ke­mään sel­lais­ta, mikä ei mo­ti­voi niin vah­vas­ti.

Tun­nen ole­va­ni sama Han­na-Ma­ria kuin kou­lu- ja opis­ke­lu­tie­ni eri vai­heis­sa. En ole muut­tu­nut mik­si­kään. Vält­te­len asi­oi­ta, jot­ka tun­tu­vat han­ka­lil­ta. Me­nen luk­koon on­gel­mien edes­sä. Ja jos­kus il­tai­sin nuk­ku­maan men­nes­sä tyy­nyn al­la on pu­he­li­mes­sa au­ki ka­na­va: ”Le­arn French While You Sleep”.