Han­na-Ma­ria Jur­mu

En ole mil­loin­kaan ky­en­nyt ym­mär­tä­mään sa­non­taa, et­tä tai­vaas­sa on ikui­set Su­vi­seu­rat. En ole tun­te­nut sil­lä ta­val­la, et­tä Su­vi­seu­rois­sa ole­mi­nen, asi­oi­den ko­ke­mi­nen tai hen­ki­lö­koh­tai­nen us­ko­mi­nen oli­si sel­lais­ta, et­tä sitä ole­mis­ta voi­si mil­lään ta­val­la ver­ra­ta Ju­ma­lan tai­vaa­seen. Vaik­ka ih­mi­nen pys­tyi­si su­vi­juh­lil­la pois­ta­maan han­ka­lat tun­te­muk­set kuu­muu­des­sa, pö­lys­sä, jo­not­ta­mi­ses­sa, pai­nees­sa ta­va­ta ih­mi­siä tai vä­en­pal­jou­des­sa, tun­tuu kum­mal­li­sel­ta, et­tä si­sim­pään voi tul­vah­taa tai­vaal­li­nen olo. Tai tie­tys­ti se voi tul­vah­taa, mut­ta ei se olo ole ikui­sen tai­vaan tar­jo­a­ma olo. Se on in­hi­mil­li­sen ih­mi­sen luo­ma tun­ne­kä­si­tys tai­vaas­ta.

Minä en ole yh­tään kum­mem­pi ih­mi­nen Su­vi­seu­rois­sa. Sa­mat hen­ki­lö­koh­tai­set taa­kat raa­haan siel­lä mu­ka­na­ni. Sa­mat luon­teen ja per­soo­nan viat tu­le­vat siel­lä esiin, eh­kä jot­kut piir­teet vie­lä kär­jis­ty­neem­pi­nä kuin ko­to­na ol­les­sa. Sa­mat ja eri­lai­set kiu­sauk­set ja epäi­lyk­set hii­pi­vät si­sim­pään. Pus­ken it­se­ä­ni eteen­päin tai­vas­mat­kal­la.

On iha­na asia, jos joku elää hy­vis­sä tun­te­mi­sis­sa Su­vi­seu­rois­sa. On iha­na, kun pie­net lap­set ra­kas­ta­vat Su­vi­seu­ro­ja ja odot­ta­vat heti edel­lis­ten Su­vi­seu­ro­jen lo­put­tua jo seu­raa­vaa ke­sää. Lap­set ovat ar­vok­kain­ta. He ovat mei­dän esi­ku­vi­am­me. Hei­dän us­kon­sa on ai­to ja vil­pi­tön.

Su­vi­seu­rois­sa per­hei­den lei­rien vä­lil­lä ei ole ää­nie­ris­tei­tä. Naa­pu­ri tai ohi­kul­ki­ja kuu­lee tar­koin, mi­ten per­hees­sä kas­va­te­taan lap­sia ja mi­ten lap­sil­le pu­hu­taan. Mi­nul­la jäi paha olo tä­män ke­sän su­vi­seu­ra­ko­ke­muk­sis­ta liit­ty­en ta­paan pu­hua lap­sil­le, tai­vaan val­ta­kun­nan ar­vok­kaim­mil­le.

Jos per­hees­sä on ajau­dut­tu jos­ta­kin syys­tä pu­hu­maan lap­sil­le ”tius­ki­mal­la ja räy­hää­mäl­lä”, jon­kun ul­ko­puo­li­sen lä­hei­sen on syy­tä puut­tua asi­aan. Ku­kaan lap­si ei voi sel­vi­tä haa­voit­ta, jos jou­tuu kuun­te­le­maan pit­kin päi­vää ru­maa ja kolk­koa pu­he­ta­paa. Se ei rii­tä, et­tä lap­sel­le pu­huu vä­lil­lä nä­tis­ti, jos hän jou­tuu muu­toin tius­ki­van pu­he­ta­van koh­teek­si. Kun kuu­lin ja koin ul­ko­puo­li­se­na täl­lais­ta las­ten koh­te­lua, ah­dis­tuin it­se­kin. Tyt­tä­rem­me­kin oli ah­dis­tu­nut ja mur­heel­li­nen, kun hä­nen telt­taan­sa kan­tau­tui kah­des­ta eri suun­nas­ta tä­män­kal­tais­ta las­ten koh­te­lua. Hän miet­ti va­ka­va­na, voi­ko hä­nel­le­kin käy­dä jos­kus noin, jos hän saa omia lap­sia.

Mi­nus­ta täl­lai­nen tapa pu­hua lap­sel­le on kuin hä­tä­huu­to: tul­kaa mei­dän per­heem­me avuk­si, et­tä huo­mai­sim­me, mi­hin olem­me ajau­tu­neet! Aut­ta­kaa mei­tä, et­tä löy­däm­me ta­kai­sin sen pu­he­ta­van pa­riin, jos­sa aloi­tim­me nuo­re­na per­hee­nä!

Sy­dä­mee­ni sat­tui, kun näin, mi­ten naa­pu­ri­lei­rin pie­ni ki­ha­ra­tuk­kai­nen tyt­tö jou­tui kii­ruh­ta­maan kiin­ni jo liik­keel­le läh­te­neen muun per­heen. Hä­nel­lä oli toi­nen ken­kä ja­las­sa, toi­nen vie­lä kä­des­sä. En unoh­da sitä nä­kyä. Ju­ma­la, au­ta tuo­ta per­het­tä! An­na pien­ten lap­suu­teen tul­la niin pal­jon hy­viä ko­ke­muk­sia, et­tei­vät nuo ih­meel­li­set luo­ma­si lap­su­kai­set trau­ma­ti­soi­du. An­na hei­dän lap­suu­ten­sa ol­la on­nel­li­nen! An­na hei­dän Su­vi­seu­ro­jen­sa ol­la heil­le kai­kis­ta hei­kois­ta het­kis­tä huo­li­mat­ta muis­tu­tus iha­nas­ta tai­vaan ko­dis­ta!