1.4. tors­tai

Yö on tul­lut. Koh­ta vaih­tuu vuo­ro­kau­si. On vie­lä het­ki kuun en­sim­mäis­tä päi­vää. Täs­sä kuus­sa kaik­ki ilon kaut­ta, toi­von.

Saim­me pal­mu­sun­nun­tai­na eri­tyi­sen iha­nan tu­li­ai­sen luo­nam­me vie­rail­leel­ta sis­kol­ta­ni. Mikä ta­han­sa tu­li­ai­nen on iha­na, oli­pa se sit­ten proo­sal­li­nen tai juh­laa ko­hot­ta­va. Ku­kat ovat iha­nia ja kynt­ti­lät ja ser­ve­tit. Kah­vi tai tee tai he­del­mät ovat iha­nat saa­da. Mut­ta tämä pal­mu­sun­nun­tain tu­li­ai­nen oli vieh­kois­ta vieh­koin: saim­me Sha­kes­pe­a­ren So­ne­tit! Sii­nä on pe­reh­ty­mis­haas­tet­ta lo­puk­si elä­mää. Täs­sä ky­sei­ses­sä pai­nok­ses­sa kun­kin au­ke­a­man va­sem­mal­la puo­lel­la on so­net­ti eng­lan­nik­si ja oi­ke­al­la puo­lel­la sama Aa­le Tyn­nin kään­nök­se­nä. Täs­tä päi­väs­tä al­koi So­net­ti päi­väs­sä -haas­te. Haas­tet­ta näyt­tää ole­van jo ai­van tar­peek­si pel­käl­lä suo­men­ne­tul­la au­ke­a­man­puo­lis­kol­la…

Nämä 1500- ja 1600-lu­vuil­la syn­ty­neet rak­kaus­ru­not ovat elä­viä vie­lä tä­nään­kin. Per­hees­säm­me on juu­ri nyt il­mas­sa nuor­ta rak­kaut­ta. Toi­vo­kaam­me, et­tä nuo­ret ra­kas­ta­vai­set voi­si­vat jos­kus lau­sua Sha­kes­pe­a­ren 62. so­ne­tin lop­pu­sä­keen toi­sil­leen:

” Si­nua, toi­nen mi­nuu­te­ni, kii­tän, / ikää­ni päi­vie­si vä­rit lii­tän.”

9.4. per­jan­tai

Lun­ta sa­taa sa­ke­a­naan. Näim­me töyh­tö­hyy­pän vii­kol­la. On var­maa, et­tä ke­vät on pian luo­nam­me.

Pää­si­äi­sen tulp­paa­nit le­ven­te­le­vät mal­ja­kois­sa. Tulp­paa­ni on kau­nis kuk­ka vie­lä täy­del­li­ses­ti au­en­nee­na­kin.

Kat­soim­me van­ho­ja va­lo­ku­via äi­ti­ni luo­na pää­si­äi­sen ai­kaan. Iha­nia ku­via per­hees­tä, su­vus­ta, juh­lis­ta, ar­jes­ta, ke­säs­tä, elä­mäs­tä. Erääs­sä ku­vas­sa äi­ti­ni on oman isän­sä ha­lauk­ses­sa. Äi­ti on juu­ri val­mis­tu­nut Ke­mi­jär­ven se­mi­naa­ris­ta, ja saa ilon­täy­tei­sen on­nit­te­lu­ha­lauk­sen isäl­tään. Oli­si­ko­han äi­ti tul­lut juu­ri Ke­mi­jär­vel­tä ko­tiin ja juos­sut ko­ti­por­tail­la odot­ta­van isän­sä sy­lei­lyyn? Äi­dil­tä ni­mit­täin puut­tuu ku­vas­sa toi­ses­ta ja­las­ta san­daa­li. San­daa­lit­to­man ja­lan nilk­ka on hie­nos­ti ojen­tau­tu­nee­na. Kuva kos­ket­taa sy­dä­meen as­ti. Sota on ko­et­tu ja elä­mä jat­kuu. Van­ha isä iloit­see lap­sen­sa kans­sa. Ku­vas­ta huo­kuu tun­nel­ma: täs­sä minä olen, elä­mä! On ilon ja rak­kau­den het­ki!

Kat­se­lem­me äi­din ja isän kih­la­jais­ku­vaa ja ku­via häis­tä.

Seu­raa­van ke­sän ku­vis­sa äi­dil­lä on sy­lis­sään en­sim­mäi­nen lap­si, iso­sis­ko­ni.

Al­bu­mei­den jois­sa­kin ku­vis­sa ovat isä­näi­ti ja äi­di­näi­ti: mum­mi ja äm­mi. Van­ho­ja nai­sia. Pit­kän elä­män elä­nei­tä ja ko­vas­ti työ­tä teh­nei­tä.

On myös pal­jon ku­via meis­tä vii­des­tä sis­kok­ses­ta. On ku­via tä­deis­tä­ni, joi­ta on koko jouk­ko. Ku­vis­sa on pal­jon su­vun nai­sia, joi­den jouk­koon mi­nä­kin kuu­lun. Sii­hen jouk­koon kuu­lu­vat myös mi­nun tyt­tä­re­ni.

On jän­nit­tä­vää miet­tiä, mis­tä minä olen koos­tu­nut ja mik­si olen täl­lai­nen kuin olen. Mitä mi­nus­sa on isä­näi­dil­tä ja mitä äi­di­näi­dil­tä? Kuin­ka pal­jon muis­tu­tan äi­ti­ä­ni ja tä­te­jä­ni? Yk­si tä­deis­tä­ni on ol­lut ai­na ihai­lu­ni koh­de. Oli­sin­pa kuin hän! On myös jän­nit­tä­vää miet­tiä, mis­tä piir­teis­tä koos­tu­vat iha­nat tyt­tä­re­ni.

Per­heen ja su­vun po­jat ja mie­het an­sait­se­vat oman ta­ri­nan­sa. Tä­nään ajat­te­len su­vun nai­sia.

Sha­kes­pe­a­re ru­noi­lee kol­man­nen so­net­tin­sa lo­pus­sa näin:

”Äi­ti­si si­nuun kat­soo: olet pei­li,

hän nä­kee kuk­ka­kuun­sa, huh­ti­kuun;

kun kur­tis­tut, niin iän ik­ku­nois­ta

si­nä­kin kat­sot ai­kaan kul­tai­seen.

Jos elät vaa­li­mat­ta muis­to­a­si,

niin ku­va­si­kin kuo­lee kuol­les­sa­si.”

11.4. sun­nun­tai

En ole sit­ten­kään var­ma, tu­lee­ko ke­vät vii­kon­lo­pun pit­kän lu­mi­sa­teen jäl­keen. En ole myös­kään var­ma, voi­ko koko huh­ti­kuu­ta elää ilon kaut­ta.

Nyt kyl­lä tun­tuu, et­tä sai­si tul­la vä­lil­lä on­nis­tu­mi­si­a­kin. Elä­mä li­puu ohit­se­ni. Mi­hin on men­nyt vii­mei­set kym­me­nen vuot­ta? Ja sitä edel­tä­vät kym­me­nen? En­si vuon­na täy­tän 60. Kan­nat­taa­ko suun­ni­tel­la enää mi­tään ih­meel­li­syyk­siä? Kur­jaa! Mi­nua ope­te­taan ala­ti per­hees­sä­ni, et­tä it­seä ei saa mol­la­ta ei­kä sät­tiä. Tyy­dyn­kin ih­met­te­le­mään, olen­ko saa­nut osu­man etä­la­maut­ti­mes­ta.

Sha­kes­pe­a­re lu­rit­te­lee mi­nul­le so­net­tin­sa nu­me­ro 73 lop­pu­ri­veil­lä: ”Lu­jit­tuu rak­kaus, kun näet sen, / kun tie­dät: ai­kam­me on vä­häi­nen.”

18.4. sun­nun­tai

Sää sää­te­lee tun­ne­ti­lo­ja. Au­rin­koi­se­na päi­vä­nä olo on ker­ta kaik­ki­aan pa­rem­pi kuin päi­vä­nä, jol­loin sa­taa vi­noon, tuu­lee ja pel­ti­kat­to ry­ti­see ja pa­mah­te­lee.

Tä­nään on eh­kä ol­lut ke­vään hie­noin päi­vä. Au­rin­ko on pais­ta­nut aa­mus­ta saak­ka. Joki on jääs­sä ja pel­lot lu­mi­set, mut­ta lin­tu­jen vi­ser­rys on jo täy­del­lis­tä.

Oli­si var­maan ai­van ter­veel­lis­tä, et­tä sää EI sää­te­li­si tun­ne­ti­lo­ja. Se­kin oli­si kyl­lä ter­veel­lis­tä, et­tä tämä oma elä­mä sol­jui­si ta­sai­se­na eteen­päin. Et­tä sil­lä, mil­tä tun­tuu, EI oli­si niin suur­ta mer­ki­tys­tä. Et­tä asi­at me­ni­si­vät vain eteen­päin. Et­tä ei tun­tui­si usein niin kum­mal­ta. Tai et­tä kum­mal­li­sel­ta tun­tu­mi­nen ei sai­si ai­na niin isoa mer­ki­tys­tä.

Voi­si­ko­han it­seä kou­lia ajat­te­le­maan sääs­tä po­si­tii­vi­ses­ti? Jos otan­kin uu­den haas­teen! Hei­tän syr­jään nuo kryp­ti­set so­ne­tit, ja alan ke­hit­te­le­mään sää­rak­kaus­ru­no­ja! Vaik­ka Sha­kes­pe­a­ria mu­ka­el­len näin:

”Ah, tweed-tak­ki­ni, siis voit kas­tua sa nii­tyn lail­la,

ma ul­ko­na viih­dyn, kir­maan huol­ta vail­la!"