Minulla on joka vuosi epämääräiset odotukset vuoden vaihtumisen hetkistä. Omat odotukseni jäävät minulle itsellekin hahmottumatta. En siis oikeastaan tiedä, mikä olisi täydellisen mieleinen tapa viettää vuoden vaihtumista.
Kun ajattelen menneitä uudenvuodenjuhlia tai vuoden viimeisiä ja ensimmäisiä tunteja, huomaan, että ihania, tunnelmallisia hetkiä on ollut paljon. Vuoden vaihtuminen on ollut aina merkityksellinen hetki. Se on ollut täynnä tiivistä tunnelmaa ja haikeuden sekaista iloa. Siihen on myös liittynyt alusta aloittamisen toivoa ja hyvää uskoa, että elämä tuo hyviä asioita mukanaan.
Muistan nuoruudestani vuodenvaihteen seurat Rautiosaaren vanhalla rauhanyhdistyksellä. Kun kello läheni puoltayötä, Paimenpoika eli Mauno Koivuneva aloitti verkkaiset lyönnit johonkin gongiin ja löi siihen niin monta kertaa, että kello tuli 00.00. Me seuravieraat istuimme paikoillamme hievahtamatta. Ei mitään hyvän uuden vuoden toivotusten kiljaisuja tai muuta ilonpitoa. Ilo päästettiin valloilleen varmaankin vasta pihalla.
Joskus olemme lasten kanssa intoilleet raketeista niin paljon, että ensin olemme katsoneet Suomessa ilotulitusta ja sitten hurauttaneet reilun puolen tunnin ajomatkan päähän Ruotsin puolelle katsomaan vastaavan Haaparannalle, jossa raketit ammutaan tuntia myöhemmin. Hip, hei hurraa! Olikohan meillä hullun hauskaa?
Enimmäkseen uutenavuotena olemme olleet kotipihalla, katselleet vaatimattomia raketteja ja halanneet toisiamme kiitollisina siitä, että me olemme me, meidän oma rakas perhe. Siinä pakkastaivaan alla olemme toivottaneet toisillemme hyvää uutta vuotta.
Monesti radiosta kuuluneet Hymyilevän Apollon säkeet ovat olleet osa vuoden vaihtumisen hetkiä. Ne säkeet tekevät olon hieman surulliseksi ja haikeaksi mutta samalla juhlavaksi ja yleväksikin.
En tiedä, miltä minusta todella tuntuu uutenavuotena. Ei ainakaan riemulliselta tai hauskalta. En kuitenkaan halua pitää yllä ankeaa fiilistä ja murehtia mennyttä vuotta, olipa se ollut millainen hyvänsä. Mieli ei kohoa tähyilemään tulevaan hyvään, jos laulamme: ”Vuosi vanha vaipui hautaan riemuineen ja murheineen.”
Tämä vuosi 2020 hyvästellään hämmentyneissä tunnelmissa. Monet ihmiset ovat menettäneet paljon elämänmahdollisuuksistaan. On myös ihmisiä, joilla on niin paljon surua, että tuleva vuosi voi näyttää välttämättömältä pakolta, joka sekin on kahlattava läpi. Moni on menettänyt rakkaan ihmisen. Surusta toipuminen voi näyttää täysin mahdottomalta asialta.
Toisaalta moni on kohdannut rakkauden. Tällöin uusi vuosi näyttää varmasti unenomaisen ihanalta. Jossakin perheessä ehkä seurataan vastasyntyneen vauvan ihmeellistä tuhinaa ja ihaillaan pulleita sormia ja varpaita. Jonkun kodissa tuntuu välillä liian hiljaiselta. Olon voi täyttää suuri kaipuu toisen ihmisen luo. Iho voi huutaa kosketusta, mielessä oleva kysymys vastausta, mieleen tullut mukava ajatus jakamista.
Mitä minä näen, kun katselen mennyttä vuotta taaksepäin? Näen takanani paljon sumuisia hetkiä ja raskaita päiviä, väsymystä ja ilottomuutta. Näen myös iloa, onnea ja kiitollisuutta. Näen lastemme menneen eteenpäin elämässään. Näen rakkaiden lastenlasten, Kaarin ja Sulon, kasvua ja pienen rakkaan Alvan syntymän. Näen, että olemme halunneet pysyä yhdessä. Näen myös, että on riittänyt, kun uskoa on sinapinsiemenen verran.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys