Mi­nul­la on joka vuo­si epä­mää­räi­set odo­tuk­set vuo­den vaih­tu­mi­sen het­kis­tä. Omat odo­tuk­se­ni jää­vät mi­nul­le it­sel­le­kin hah­mot­tu­mat­ta. En siis oi­ke­as­taan tie­dä, mikä oli­si täy­del­li­sen mie­lei­nen tapa viet­tää vuo­den vaih­tu­mis­ta.

Kun ajat­te­len men­nei­tä uu­den­vuo­den­juh­lia tai vuo­den vii­mei­siä ja en­sim­mäi­siä tun­te­ja, huo­maan, et­tä iha­nia, tun­nel­mal­li­sia het­kiä on ol­lut pal­jon. Vuo­den vaih­tu­mi­nen on ol­lut ai­na mer­ki­tyk­sel­li­nen het­ki. Se on ol­lut täyn­nä tii­vis­tä tun­nel­maa ja hai­keu­den se­kais­ta iloa. Sii­hen on myös liit­ty­nyt alus­ta aloit­ta­mi­sen toi­voa ja hy­vää us­koa, et­tä elä­mä tuo hy­viä asi­oi­ta mu­ka­naan.

Muis­tan nuo­ruu­des­ta­ni vuo­den­vaih­teen seu­rat Rau­ti­o­saa­ren van­hal­la rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­lä. Kun kel­lo lä­he­ni puol­ta­yö­tä, Pai­men­poi­ka eli Mau­no Koi­vu­ne­va aloit­ti verk­kai­set lyön­nit jo­hon­kin gon­giin ja löi sii­hen niin mon­ta ker­taa, et­tä kel­lo tuli 00.00. Me seu­ra­vie­raat is­tuim­me pai­koil­lam­me hie­vah­ta­mat­ta. Ei mi­tään hy­vän uu­den vuo­den toi­vo­tus­ten kil­jai­su­ja tai muu­ta ilon­pi­toa. Ilo pääs­tet­tiin val­loil­leen var­maan­kin vas­ta pi­hal­la.

Jos­kus olem­me las­ten kans­sa in­toil­leet ra­ke­teis­ta niin pal­jon, et­tä en­sin olem­me kat­so­neet Suo­mes­sa ilo­tu­li­tus­ta ja sit­ten hu­raut­ta­neet rei­lun puo­len tun­nin ajo­mat­kan pää­hän Ruot­sin puo­lel­le kat­so­maan vas­taa­van Haa­pa­ran­nal­le, jos­sa ra­ke­tit am­mu­taan tun­tia myö­hem­min. Hip, hei hur­raa! Oli­ko­han meil­lä hul­lun haus­kaa?

Enim­mäk­seen uu­te­na­vuo­te­na olem­me ol­leet ko­ti­pi­hal­la, kat­sel­leet vaa­ti­mat­to­mia ra­ket­te­ja ja ha­lan­neet toi­si­am­me kii­tol­li­si­na sii­tä, et­tä me olem­me me, mei­dän oma ra­kas per­he. Sii­nä pak­kas­tai­vaan al­la olem­me toi­vot­ta­neet toi­sil­lem­me hy­vää uut­ta vuot­ta.

Mo­nes­ti ra­di­os­ta kuu­lu­neet Hy­myi­le­vän Apol­lon sä­keet ovat ol­leet osa vuo­den vaih­tu­mi­sen het­kiä. Ne sä­keet te­ke­vät olon hie­man su­rul­li­sek­si ja hai­ke­ak­si mut­ta sa­mal­la juh­la­vak­si ja yle­väk­si­kin.

En tie­dä, mil­tä mi­nus­ta to­del­la tun­tuu uu­te­na­vuo­te­na. Ei ai­na­kaan rie­mul­li­sel­ta tai haus­kal­ta. En kui­ten­kaan ha­lua pi­tää yl­lä an­ke­aa fii­lis­tä ja mu­reh­tia men­nyt­tä vuot­ta, oli­pa se ol­lut mil­lai­nen hy­vän­sä. Mie­li ei ko­hoa tä­hyi­le­mään tu­le­vaan hy­vään, jos lau­lam­me: ”Vuo­si van­ha vai­pui hau­taan rie­mui­neen ja mur­hei­neen.”

Tämä vuo­si 2020 hy­väs­tel­lään häm­men­ty­neis­sä tun­nel­mis­sa. Mo­net ih­mi­set ovat me­net­tä­neet pal­jon elä­män­mah­dol­li­suuk­sis­taan. On myös ih­mi­siä, joil­la on niin pal­jon su­rua, et­tä tu­le­va vuo­si voi näyt­tää vält­tä­mät­tö­mäl­tä pa­kol­ta, joka se­kin on kah­lat­ta­va läpi. Moni on me­net­tä­nyt rak­kaan ih­mi­sen. Su­rus­ta toi­pu­mi­nen voi näyt­tää täy­sin mah­dot­to­mal­ta asi­al­ta.

Toi­saal­ta moni on koh­dan­nut rak­kau­den. Täl­löin uu­si vuo­si näyt­tää var­mas­ti une­no­mai­sen iha­nal­ta. Jos­sa­kin per­hees­sä eh­kä seu­ra­taan vas­ta­syn­ty­neen vau­van ih­meel­lis­tä tu­hi­naa ja ihail­laan pul­lei­ta sor­mia ja var­pai­ta. Jon­kun ko­dis­sa tun­tuu vä­lil­lä lii­an hil­jai­sel­ta. Olon voi täyt­tää suu­ri kai­puu toi­sen ih­mi­sen luo. Iho voi huu­taa kos­ke­tus­ta, mie­les­sä ole­va ky­sy­mys vas­taus­ta, mie­leen tul­lut mu­ka­va aja­tus ja­ka­mis­ta.

Mitä minä näen, kun kat­se­len men­nyt­tä vuot­ta taak­se­päin? Näen ta­ka­na­ni pal­jon su­mui­sia het­kiä ja ras­kai­ta päi­viä, vä­sy­mys­tä ja ilot­to­muut­ta. Näen myös iloa, on­nea ja kii­tol­li­suut­ta. Näen las­tem­me men­neen eteen­päin elä­mäs­sään. Näen rak­kai­den las­ten­las­ten, Kaa­rin ja Su­lon, kas­vua ja pie­nen rak­kaan Al­van syn­ty­män. Näen, et­tä olem­me ha­lun­neet py­syä yh­des­sä. Näen myös, et­tä on riit­tä­nyt, kun us­koa on si­na­pin­sie­me­nen ver­ran.