Han­na-Ma­ria Jur­mu

Nii­lo Rau­ha­lan vuon­na 1975 sa­noit­ta­ma Sii­o­nin lau­lu Her­ra, lah­ja­na­si sain nuo­ren elä­mä­ni on mi­nun kon­fir­maa­ti­o­lau­lu­ni. Sii­o­nin lau­lu­jen uu­dis­tus oli ta­pah­tu­nut pa­ria vuot­ta en­nen rip­pi­kou­lu­a­ni, jo­ten meil­lä oli lei­ril­lä lau­let­ta­va­na uu­sia, raik­kai­ta lau­lu­ja, jois­ta tämä rip­pi­lau­luk­sem­me va­li­koi­tu­nut lau­lu teki lei­ri­läi­siin var­maan­kin voi­mak­kaan vai­ku­tuk­sen. Lau­lus­sa on seit­se­män sä­keis­töä. Sen jo­kai­nen sä­keis­tö on edel­leen tuo­reen oloi­nen ja häm­men­tä­väl­lä ta­val­la ki­pe­än ajan­koh­tai­nen.

En­sim­mäi­ses­sä sä­keis­tös­sä lau­lu­ru­noi­li­ja kir­joit­taa, kuin­ka elä­mä on Ju­ma­lan lah­ja, ja lau­lun mi­nä­nuo­ri pyy­tää, et­tä ”pidä joka as­kel vain kiin­ni kä­des­tä­ni”. Mitä se on? Se on sitä, et­tä elä­mä on as­ke­lei­ta. Nuo­ren as­ke­leet ovat vä­lil­lä ke­pe­än iloi­sia ja lap­sen­mie­li­sen on­nel­li­sia, vä­lil­lä taas as­ke­leet voi­vat vie­dä har­haan oi­ke­al­ta tiel­tä. On tär­keä muis­taa kul­kea käsi ojen­net­tu­na Ju­ma­lan puo­leen. Nuo­rel­la – ja meil­lä kai­kil­la – saa ol­la ai­nai­nen ru­kous: ”Pidä kiin­ni mi­nun kä­des­tä­ni! Pu­ris­ta mi­nun kät­tä­ni! Ta­lu­ta mi­nua!” Lau­lun minä ku­vai­lee vie­lä elä­män tiel­lä lois­ta­van toi­von kirk­kaut­ta ja sitä, kuin­ka tämä kirk­kaus on mah­dol­lis­ta vain Ju­ma­lan joh­dol­la.

Lau­lun kol­mas sä­keis­tö on hät­käh­dyt­tä­vä. Sen sa­nat kuu­lu­vat näin: ”Maa­il­man kun täyt­tää nyt saas­te, so­dan uh­ka, ih­mis­kun­ta näyt­tää nyt hau­raal­ta kuin tuh­ka. Syn­nin tul­va kui­ten­kin tu­hoi­sim­min kul­kee, nuo­ret val­heen verk­koi­hin suu­rin jou­koin sul­kee.” So­dan uh­ka. Mitä se on? Se on sitä, et­tä ih­mi­nen voi ol­la toi­sel­le ih­mi­sel­le susi. Maa­il­man täyt­tää saas­te. Mitä se on? Se on sitä, et­tä ih­mi­nen voi ol­la it­se­käs ja it­sek­kyy­des­sään aja­tel­la vain omaa het­ke­ään.

Tä­nä­kin vuon­na ih­mi­nen on näyt­tä­nyt hau­raal­ta kuin tuh­ka. Mitä se on? Mei­dän tu­lee ym­mär­tää, et­tä ih­mi­nen on pie­ni ei­kä mi­tään suu­ren Ju­ma­lan edes­sä. Maa­pal­loa koh­dan­nut ko­et­te­le­mus ja uh­ka näyt­tää röy­his­te­le­väl­le ja kai­kes­sa vii­saal­le ih­mi­sel­le hä­nen pie­nuu­ten­sa. Tuh­kan­hau­ras ih­mi­nen on eh­kä op­pi­nut jo­tain – unoh­taak­seen pian op­pi­man­sa. Mi­ten Ju­ma­la voi­kaan jak­saa ra­kas­taa luo­maan­sa ih­mis­tä!

Saas­tet­ta ja so­dan uh­kaa suu­rem­mak­si lau­lu­ru­noi­li­ja to­te­aa syn­nin tul­van, joka kie­too nuo­ret val­heen verk­koi­hin. Lau­lun lop­pu­sä­keis­töt luo­vat kui­ten­kin toi­voa ja luot­ta­mus­ta nuo­ren elä­mään. Niis­sä pu­hu­taan Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tar­jo­a­mas­ta tur­vas­ta, syn­tien an­teek­si­an­non va­paut­ta­vas­ta saar­nas­ta ja sii­tä, kuin­ka Ju­ma­lan sana kan­nat­te­lee ih­mis­tä.

Vii­den­nes­sä sä­keis­tös­sä ker­ro­taan kau­niis­ti, kuin­ka Jee­sus näyt­tää tar­koi­tuk­sen elä­mään. Sä­keis­tö päät­tyy su­loi­seen pyyn­töön, et­tä Jee­sus siu­nai­si toi­veet, opin­not ja työn, ja et­tä päi­vät ja yöt oli­si­vat hä­nen siu­nauk­sen­sa al­la. ”Siu­naa Jee­sus toi­vee­ni.” Mitä se on? Nuo­re­na on iha­na haa­veil­la, unek­sia ja toi­voa kaik­kea maal­lis­ta­kin hy­vää. Kau­neim­mil­le­kin haa­veil­le saa pyy­tää siu­naus­ta. Sil­loin on tur­val­lis­ta haa­veil­la.

Lau­lun lop­pu­puo­lel­la pu­hu­taan vie­lä nuo­ruu­den kul­ta­mal­jas­ta, sy­dä­men rak­kau­des­ta ja tun­non puh­tau­des­ta. Vii­mei­nen sä­keis­tö päät­tyy lu­pauk­seen ha­lu­ta us­koa ja pyyn­töön, et­tä us­kos­ta hei­jas­tui­si Ju­ma­lan rau­ha ja to­tuus.

Mitä täs­tä lau­lus­ta puut­tuu? Ei mi­tään.