Han­na-Ma­ria Jur­mu

Yk­si lap­suu­te­ni mu­ka­vis­ta pai­kois­ta oli ko­ti­ni pi­hal­la kas­va­va suu­ri koi­vu. Usein is­tus­ke­lin pak­sun run­gon ja van­kan ok­san muo­dos­ta­mas­sa ko­los­sa. Mitä lie siel­lä mie­tis­ke­lin. Eh­kä kai­pa­sin jo lap­se­na omia het­kiä, jol­loin sain ol­la it­sek­se­ni omien aja­tus­te­ni kans­sa.

Kii­pei­lin muu­ten­kin pal­jon puis­sa. En ol­lut mi­ten­kään rä­mä­päi­nen tai eri­tyi­sen vah­va – eh­kä kor­kein­taan not­ke­an­ket­te­rä ja pel­kää­mä­tön. Vie­lä ai­kui­si­äl­lä olen sil­mäil­lyt pui­ta ar­vi­oi­dak­se­ni nii­den ”kii­pei­lyl­li­syyt­tä”. Edel­leen mi­nul­la on myös haa­ve saa­da maja puu­hun. Vä­hän on tun­ne, et­tä sai­sin­kin sen jos­kus.

Ha­lu­sin lap­se­na huo­nee­ni sei­näl­le ko­ris­teek­si suu­ren tuu­len­pe­sän, joka oli ko­tim­me pi­ha­pii­rin koi­vus­sa. Isä­ni, jon­ka kans­sa olim­me var­maan myös su­ku­lais­sie­lut, kiin­nit­ti sen toi­vo­muk­ses­ta­ni sän­ky­ni ylä­puo­lel­le sei­nään. Mi­nus­ta se oli val­ta­van kau­nis ri­su­muo­dos­tel­ma. Vas­ta myö­hem­min isä tie­dus­te­li mi­nul­ta, et­tä tie­dän­kö, min­kä­lai­sen ötök­käyh­tei­sön al­la olen nuk­ku­nut. Ei ol­lut on­nek­si tul­lut mie­leen­kään, mikä ku­hi­na siel­lä on käyn­nis­sä. Isä oli ym­mär­tä­väi­nen, kun ei pi­lan­nut lap­se­ni­lo­a­ni.

En ole pui­den­ha­laa­ja, mut­ta olen pui­den­sil­mäi­li­jä. Au­tos­sa is­tu­es­sa­ni ihai­len tien­var­sien kuu­sien tai­vas­ta vas­ten piir­ty­viä ää­ri­vii­vo­ja. Erää­nä kuu­ta­mo­yö­nä muu­ta­ma päi­vä sit­ten ihai­lin pui­ta, jot­ka oli­vat kä­sit­tä­mät­tö­män kau­nii­ta voi­mak­kaan kuu­ta­mon va­lais­tuk­ses­sa.

Pih­la­ja on mie­les­tä­ni yk­si kau­neim­mis­ta asi­ois­ta, mitä luon­nos­sa kas­vaa. Pi­ha­pih­la­ja on lem­pi­sa­no­ja­ni. Se vie aja­tuk­set iha­naan pi­ha­pii­riin, pu­nai­seen torp­paan ja ik­ku­nas­ta pil­kis­tä­viin ke­sä­ver­hoi­hin. Olen­ko­han jos­kus näh­nyt jo­tain sel­lais­ta? Vai odot­taa­ko­han mi­nua jos­sa­kin sel­lai­nen iha­nuus?

Kun ajam­me Ter­vo­las­ta muu­ta­man tun­nin poh­joi­seen, puus­to pie­ne­nee ja tun­tu­ris­sa se ka­to­aa ole­mat­to­mak­si. Kun läh­dem­me aje­le­maan ko­toa ete­lää koh­ti, var­maan­kin joka ker­ta kom­men­toim­me puus­ton koon suu­re­ne­mis­ta. Jo Kes­ki-Suo­men koh­dal­la ero Meri-Lap­piin on mer­kit­tä­vä. Olem­me pääs­seet myös naut­ti­maan jy­väs­ky­lä­läis­ten ome­na­tar­ho­jen sa­dos­ta. Eräs iha­na An­ja lä­het­ti meil­le men­nee­nä syk­sy­nä oman puu­tar­han­sa ome­noi­ta, it­se teh­tyä hil­loa ja tee­tet­tyä ome­na­me­hua. Iloit­kaam­me kii­tol­li­si­na me poh­joi­sen ih­mi­set mui­den ih­mis­ten puu­tar­ho­jen he­del­mäl­li­syy­des­tä!

Tyt­tä­rem­me per­hei­neen asuu Es­poon Lip­pa­jär­vel­lä kä­ve­ly­mat­kan pääs­sä kult­tuu­ri­his­to­ri­al­li­ses­ti mer­kit­tä­väs­tä Träs­kän­dan puis­tos­ta. Olem­me pääs­seet use­aan ker­taan ih­met­te­le­mään tuon van­han kar­ta­non pi­ha­pii­rin ja met­sän val­ta­via pui­ta. Puis­to­a­lu­ee­seen liit­tyy luon­non­suo­je­lu­a­lue, jos­sa luon­to on py­rit­ty pi­tä­mään kos­ke­mat­to­ma­na. To­sin tänä syk­sy­nä siel­lä kä­vel­les­säm­me näim­me, et­tä pui­ta oli jou­dut­tu jo kaa­ta­maan. Erään kaa­de­tun, pak­sun puun kan­to näyt­ti­kin ai­van la­hol­ta. Eh­kä osa puis­ta ai­heut­ti jo tur­val­li­suus­ris­kin puis­tos­sa kul­ki­joil­le.

Kun kä­ve­lem­me luon­non­ti­lai­sen met­sän hal­ki edel­leen pie­nel­le pu­rol­le, val­koi­sen sil­lan toi­sel­la puo­lel­la au­ke­aa Träs­kän­dan kar­ta­non puis­to­met­sä. Nä­ky­mä on joka ker­ta hä­kel­lyt­tä­vä. Tun­tuu kuin as­tui­si van­haan maa­il­maan. Pui­ta ihail­les­sa ei voi ol­la miet­ti­mät­tä, kuin­ka mo­ni­na eri vuo­si­kym­me­ni­nä ja vuo­si­sa­toi­na elä­neet ih­mi­set ovat kul­ke­neet noi­den val­ta­vien pui­den kat­vees­sa. Puut ovat sei­so­neet pai­kal­laan, ja ih­mi­set ovat vaih­tu­neet.

Suo­men tai­teen kul­ta­kau­del­la tai­tei­li­jat ku­va­si­vat run­saas­ti luon­toa. Puut ja met­sät va­li­koi­tui­vat usei­den tai­tei­li­joi­den maa­laus­ten ai­heik­si. Puut oli­vat luon­nol­li­nen osa sitä mai­se­maa, joka oli sil­mien edes­sä. Nämä sa­mat tai­de­maa­lauk­siin van­gi­tut nä­ky­mät kos­ket­ta­vat edel­leen mei­tä suo­ma­lai­sia. Met­sä­nä­ky­mät rau­hoit­ta­vat miel­tä ja tar­jo­a­vat es­teet­ti­siä elä­myk­siä. Puut ovat ol­leet ai­na se­lit­tä­mät­tö­mäl­lä ta­val­la lu­mo­voi­mai­sia.

Si­be­lius­kin ins­pi­roi­tui puis­ta. Hä­nen pi­a­no­sä­vel­lyk­sen­sä Puu­sar­ja al­kaa osal­la Kun pih­la­ja kuk­kii. Voi, mi­ten sen kau­nis me­lo­di­an­pät­kä sat­tuu si­sim­pään! Se on kuin sä­vel­ku­va haa­vei­de­ni tor­pan pi­ha­pih­la­jas­ta.