Muistatko, kuinka joskus lapsena makasit lumessa ja katselit tähtitaivasta? Tunnistit yhden tai ehkä useammankin tähtikuvion. Muistatko kummallisen olon? Sellaisen, että avaruus tuntui suurelta, vieraalta, ihmeelliseltä ja kiehtovalta. Ehkä se tuntui myös pelottavalta.
Tavoitan tuon olon edelleen. Muistan, kuinka tuli varma tunne, että tähdet tuikkivat oikeasti, kun niitä tuijotti pitkään. Mietin, mitä tuo kaikki on. Mikä on avaruus, ja mihin asti se ulottuu? Mikä on minun paikkani suhteessa siihen?
Nyt ajattelen, että onneksi minun ei tarvitse ymmärtää, mitä on avaruus, kuinka kaukana aurinko on, kuinka kuuma se on ja mitä tarkoittaa musta aukko. Voin aikuisenakin heittäytyä hangelle ja vain ihailla tähtitaivasta. Voin lumoutua revontulten ilakoinnista ja yhtäkkisistä, yllättävistä tähdenlennoista. Keskustelut ja pohdinnat maailmankaikkeuden arvoituksista jätän tieteilijöille.
Minulle merkitsee paljon se, mitä Raamatun ensimmäisillä riveillä kirjoitetaan maailman luomisesta. Maailman luominen alkoi siitä, että Jumala loi taivaan ja maan. Kolmantena päivänä Hän loi ”suuremman valon hallitsemaan päivää ja pienemmän valon hallitsemaan yötä, sekä tähdet”. Myöhemmin Jumala asetti luomansa ihmisen hallitsemaan ja suojelemaan kaikkea luomaansa.
Tuo luomiskertomus kuvaa mielestäni sitä, että ihmisen järki ei voi ohjata uskomista. Luominen on kuin viitoitus sille, mitä usko on. Usko on uskomista, ei tietoa.
Ihminen on saanut valtavasti viisautta, jota se on käyttänyt mitä kummallisimpien asioiden kehittämiseen. Ihminen on oppinut jo vuosikymmeniä sitten kuljettamaan itsensä avaruuteen. Mutta mitä kaikkea tästä viisaudesta onkaan seurannut? Yhtenä pienenä esimerkkinä sekin, että maan kiertoradalla on nykyisin avaruusromua, joka aiheuttaa törmäysvaaran satelliiteille. Oi, miten ihminen on pieni, kun se ei pysty pitämään hallitussa hallinnassa avaruutta, jonka valtias haluaa olla!
Jos haluan hetkeksi lapsuuteni tähtitaivaan alle siihen outoon olotilaan, josta saan häivähdyksiä tajuntaani kirkkaina pakkasöinä, laitan soimaan Arvo Pärtin teoksen Da pacem Domine. Revontulten mystiseen maailmaan minut veisi Ola Gjeilon teos The Northern Lights. On huimaa, että musiikkia kuunnellessa voin nähdä mielessäni tähtitaivaan! Tällaisina hetkinä koen olevani keskellä Jumalan luomaa ja lahjoittamaa kauneutta.
Voisiko ajatella, että maailmankaikkeus on kuva iankaikkisesta elämästä? Me emme ymmärrä iankaikkisuudesta paljon mitään, vaikka kuinka haluaisimme ymmärtää. Kaikenlaisen rajallisuuden, alkujen ja loppujen sekä päättyvien jaksojen kokijoina emme voi käsittää äärettömyyttä tai sitä, että iankaikkisuus on päättymätön.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys