Han­na-Ma­ria Jur­mu

On tie­ten­kin epä­rei­lua aja­tel­la, et­tä hel­mi­kuu on ai­na sääl­tään ar­vaa­ma­ton, ai­na ko­vin kyl­mä, hie­man rauk­ka, kos­ka on mui­ta kuu­kau­sia ly­hy­em­pi, vält­tä­mä­tön paha maa­lis­kuun pors­tua ja kar­kaus­päi­vä­nä syn­ty­neil­le pään­vai­vaa ai­heut­ta­va kuu­kau­si. Hel­mi­kuus­sa ei ol­la enää jou­lus­sa ei­kä vie­lä ke­vääs­sä­kään. Ol­laan tal­viu­nes­sa.

Hel­mi­kuu on pa­ras kuu­kau­si heil­le, jot­ka ovat syn­ty­neet tuol­loin. Hel­mi­kuus­sa syn­ty­neet tuot­ta­vat juh­lin­nal­laan pal­jon iloa ja rie­mua tal­viu­neen vai­pu­neil­le. Siis ai­van hyvä kuu­kau­si tämä hel­mi­kuu. Yh­tä hyvä kuin muut­kin kuu­kau­det.

1900-lu­vun al­ku­puo­lel­la syn­ty­nyt ru­noi­li­ja Ger­da Lindg­ren on kir­joit­ta­nut ru­non Hel­mi­kuun il­ta:

On jo myö­hä: täyt­tää tai­vaan­la­en

pak­kas­kirk­kaat

täh­det kor­keu­des­sa.

Koi­vut päi­vän­las­kuun kur­koit­ta­en

uu­puu pol­vil­len­sa

ki­nok­ses­sa.

Län­nen rus­ko, vuot­taa yön jo syli,

on jo myö­hä,

mik­si heh­kut sa­laa?

Tur­haan soih­tus nos­tat han­gen yli –

kau­ka­na on ke­vät:

täh­det pa­laa.

Tämä kau­nis runo ker­too pal­jon hel­mi­kuun ten­ho­voi­mas­ta. Ai­van kuin runo kai­pai­si me­lo­di­aa niin, et­tä sii­tä tu­li­si hel­mi­kuun il­ta­lau­lu. Voi­si­ko sen jäl­keen enää aja­tel­la hel­mi­kuus­ta mi­tään huo­noa?

Hel­mi­kuus­sa on usei­ta vi­ral­li­ses­ti mer­kit­tä­viä ja juh­lit­ta­via päi­viä. On Ru­ne­ber­gin päi­vä, ys­tä­vän­päi­vä ja usein myös las­ki­ai­nen. Jo­kai­sel­le näis­tä juh­lis­ta on vie­lä oma tun­nus­lei­von­nai­nen­kin. Pää­see­kö mi­kään muu kuu­kau­si re­hen­te­le­mään täl­lai­sel­la lei­vos­mää­räl­lä? Oi­ke­as­ti hel­mi­kuu on ali­ar­vos­tet­tu kuu­kau­si.

On­ko­han käy­nyt niin, et­tä ru­ne­ber­gin­tort­tu kaik­ki­ne va­ri­aa­ti­oi­neen on työn­tä­nyt syr­jään it­se Ru­ne­ber­gin, jon­ka muis­te­le­mi­nen ai­na­kin ker­ran vuo­des­sa oli­si pai­kal­laan? Hel­mi­kuun pak­kas­päi­vi­nä voi­si vaik­ka tut­kia, mis­sä vir­si­kir­jam­me vir­sis­sä on Ru­ne­ber­gin sa­nat. Näi­tä vir­siä on lu­kui­sia. Kuin­ka kau­niit sa­nat ovat­kaan vir­res­sä 183, On meil­lä aar­re ver­ra­ton! Eri­tyi­ses­ti sen 6. sä­keis­tö on vai­kut­ta­va K.L. Lindst­rö­min kään­tä­mä­nä: "Kuin ve­si­lin­tu lah­del­la käy al­le ve­den pin­nan ja huuh­dot­tu­aan sul­kan­sa taas nos­taa puh­taan rin­nan, niin puh­dis­tuu myös hen­kem­me sa­nas­sa kirk­ka­has­sa ja liik­ku­van­sa tun­tee se olos­saan oi­ke­as­sa."

Lau­lu­ly­rii­kan kään­nös­ten koh­dal­la on ai­na hyvä muis­taa, et­tä kään­net­ty teks­ti voi ol­la jo etään­ty­nyt al­ku­pe­räi­ses­tä teks­tis­tä, kos­ka kään­tä­jän on pi­tä­nyt ot­taa huo­mi­oon si­säl­lön li­säk­si lop­pu­soin­nut sekä ta­vu­jen ja sa­no­jen mää­rä ja pi­tuus, joi­ta sää­te­lee me­lo­dia. Myös eri vuo­si­kym­me­ni­nä tul­leet uu­det kään­nök­set poik­ke­a­vat van­hem­mis­ta kään­nök­sis­tä. Esi­mer­kik­si tämä ky­sei­nen vir­ren sä­keis­tö al­kaa van­hem­mas­sa Al­po No­po­sen kään­nök­ses­sä näin: "Kuin ui­ma­lin­tu ulap­paa si­nis­tä sii­vin viil­tää, se sul­kan­sa niin puh­dis­taa, sen kirk­kaat sii­vet kiil­tää…"

J.L. Ru­ne­berg avi­oi­tui pik­ku­serk­kun­sa Fred­ri­ka Tengst­rö­min kans­sa vuon­na 1831. Fred­ri­ka oli lap­se­na ja nuo­rem­pa­na si­sään­päin kään­ty­nyt ei­kä hän nuo­re­na nai­se­na viih­ty­nyt ih­mis­ten seu­ras­sa. Van­has­sa, Ru­ne­ber­gin elä­mää lä­pi­käy­väs­sä kir­jas­sa mai­ni­taan: ”Vaan kun sit­ten Ru­ne­berg tuli, tun­si­vat nämä mo­lem­mat suur­ta seu­raa ujos­te­le­vat sie­lut kes­ki­näis­tä ve­toa toi­siin­sa….Liit­ty­mi­nen sem­moi­seen lah­jak­kaa­seen, hie­nos­ti si­vis­ty­nee­seen ja ja­lo­mie­li­seen nai­seen oli tie­tys­ti omi­an­sa vai­kut­ta­maan pal­jon Ru­ne­ber­giin. Ja vas­ta tu­tus­tut­tu­aan Fred­rii­kaan hän saa­vut­taa­kin so­pu­soin­tua maa­il­man­kat­so­muk­ses­saan.”

Yl­lä mai­nit­tu­ja aja­tuk­sia poh­ties­sa tu­lee mie­leen, et­tä rak­kaus kas­vat­taa ja pi­tää si­säl­lään pal­jon ys­tä­vyyt­tä ja ys­tä­vyyt­tä kan­nat­te­lee rak­kaus. Ys­tä­vyys lu­jit­taa myös rak­kaus­suh­det­ta. Ra­kas­ta­vai­set ovat usein tois­ten­sa par­haat ys­tä­vät. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä Ru­ne­ber­git­kin oli­vat.

Ys­tä­vän­päi­vä, rak­kau­den päi­vä, Py­hän Va­len­ti­nuk­sen muis­to­päi­vä. Pyhä Va­len­ti­nus oli muun mu­as­sa rak­kau­den, kih­lat­tu­jen ja on­nel­lis­ten avi­o­liit­to­jen suo­je­lus­py­hi­mys. On iha­naa, et­tä ys­tä­vyy­del­le on oma päi­vä. Ys­tä­vän­päi­vä­nä on hyvä muis­taa myös sel­lai­nen ih­mis­suh­de kuin suh­de omaan it­seen­sä. It­se­ä­kin pi­tää ra­kas­taa ja kun­ni­oit­taa. Jo­kai­sen ih­mi­sen tu­li­si näh­dä it­sen­sä ar­vok­kaa­na ja ai­nut­laa­tui­se­na. It­sel­le­kin voi os­taa 14. hel­mi­kuu­ta vaik­ka vaa­le­an­pu­nai­sen sy­dän­lei­vok­sen tai kim­pun tulp­paa­ne­ja.

Claes An­ders­so­nin vä­ke­vän rak­kaus­ru­non osan voi­si lau­sua it­sel­leen, ys­tä­väl­leen tai ra­kas­te­tul­leen:

”Ra­kas­tat­ko mi­nua sano ra­kas­tat­ko? Ra­kas­tat­ko mi­nua mitä iki­nä ta­pah­tuu­kaan? Jos oli­sin joku muu ra­kas­tai­sit­ko sil­ti?”

Kun tämä lu­mo­a­va kuu­kau­si kään­tyy tänä vuon­na lop­pu­aan koh­ti, koit­taa las­ki­ai­nen. Las­ki­ai­sen si­joit­tu­mi­nen ka­len­te­riin riip­puu sii­tä, mil­loin on pää­si­äi­nen. Las­ki­ai­se­na ale­taan val­mis­tau­tu­maan pää­si­äi­seen. Sil­loin al­kaa paas­to­nai­ka. Las­ki­ais­tiis­tain tuh­te­ja las­ki­ais­pul­lia seu­raa tuh­ka­kes­ki­viik­ko, jos­ta al­kaa paas­to. Us­ko­vai­nen ih­mi­nen viet­tää oi­ke­as­taan ai­na paas­toa, kos­ka hen­gel­li­sen elä­män tu­li­si kuu­lua kris­ti­tyn jo­kai­seen het­keen. Mut­ta 40 paas­to­na­jan päi­vän ai­ka­na on hyvä jo siir­tää aja­tuk­sia pit­kän­per­jan­tain ja pää­si­äi­sen ta­pah­tu­miin, jot­ta muis­tai­sim­me ai­na anel­la täy­del­lis­tä tai­vaan man­naa kuo­le­mat­to­mil­le sie­luil­lem­me.