Kun olin ala-asteen yläluokilla 1970-luvun puolivälissä, sain nokkahuiluyhtyeessä soittimekseni alttonokkahuilun. Siinä oli kaunis, pehmeä ääni kuten tenori- ja bassonokkahuiluissa, mutta se oli kooltaan niitä pienempi. Tykkäsin heti soittimesta. Soitimme kivoja kappaleita, harjoittelimme tosissaan ja nautimme lopputuloksista.
Kun aloin käymään soittotunneilla musiikkiopistossa, soittimekseni valikoitui alttoviulu. Myös sen tunsin heti omakseni. Sen tummat sävelet asettuvat mukavasti sellon ja viulun välimaastoon. Alttoviulun musiikin nuotinnuksessa käytetään alttoavainta. Oli jännittävää oppia lukemaan tuota maagista nuottiviivastoa uudella tavalla G- ja F-avaimille kirjoitettujen nuottien jälkeen.
Olin myös onnekas. Eräs tervolalainen herra – en enää edes muista, oliko hän meidän musiikinopettajamme yläasteella vai kukahan hän oli – sanoi minulle erään kerran, että hänellä olisi kotona vanha, rikkinäinen alttoviulu. Haluaisinko sen? No halusin! Muistan oikein hyvin, kuinka hän toi minulle soittimen muovipussissa. Isäni vei alttoviulun soitinkorjaajalle, ja siitä kuoriutui ihana soitin. Isä veisti verstaassaan soittimeen leukatuen. Sain elämääni soittimen.
En oikein milloinkaan oppinut soittamaan hyvin. Alttoviulu on aika suuri. Se tuntui myös suurelta ja kömpelöltä. Leukaperänikin puutuivat soittaessa. Huomasin monesti, että purin hampaita yhteen, kun soitin. En osannut soittaa rennosti. Silti tunsin, että olin valinnut oikean soittimen.
Teini-ikäisenä lopetin soittotunneilla käynnin.
Myöhemmin aikuisena innostuin aina välillä soittamaan, mutta sitten into hiipui. Omaehtoinen harjoittelu vaatii paljon itsekuria ja kunnianhimoa. Ainakin minun persoonallani.
Muutama vuosi sitten aloin jälleen soittaa. Soittaminenhan ei ole kuin pyörällä ajo, että talven tauon jälkeen osaa ajaa keväällä samalla tavoin kuin syksyllä ajoi viimeisen kerran. Soittotaito ruostuu, ja kaikilla soittamisen osa-alueilla näkyy taantuminen. Minulla oli kuitenkin hyvä opettaja ja hänen johdollaan pystyin vielä oppimaan uusia asioita näinkin vanhana. Se oli hyvä kokemus ja tunne. Se antoi muutenkin toivoa vanhenemisen varalle. Harjoittelemalla hyvässä ohjauksessa voi vanhanakin oppia ja kehittyä.
Soittaminen on taas jäänyt. Harmi. Tuossa se soitin lepää kotelossaan koskemattomana ja sointi kärsii. Toivon kovasti, että innostuisin vielä soittamaan. Kotimusisointi oman perheeni jousisoittajien kanssa olisi juuri sitä, mitä voisin toivoa. Soittaminen antaa paljon, mutta ei vie mitään pois.
Alttoelämääni kuuluu vielä se, että kuorossamme laulan alttoa ja sovituksesta riippuen kakkosalttoa. Äänialani on matala.
Rakastan alttoviulua, sen eleganttia avainta ja kaunista ääntä, jonka sanotaan muistuttavan ihmisen ääntä. Siksi soitin varmaan tuntuukin niin mukavan tavalliselta.
Jos alttoviulu olisi tekstiili, se olisi ehkä tummanvihreä samettityyny kuluneine kulmatupsuineen. Sello taas olisi gobeliini, viulu tuulessa liehuva huntutylli. Jos alttoviulu olisi ruoka, se varmaan olisi huolella keitetty kiisseli, jossa olisi tarpeeksi makeaa kermavaahtoa päällä. Tällöin sello olisi kypsä pihvi, ja viulu ehkä kasa pieniä marenkeja patinoituneella hopealautasella.
Jos alttoviulu olisi vesi, se voisi olla tyyni järvi. Sello olisi meri ja viulu iloinen tunturipuro. Jos alttoviulu olisi puu, se olisi pihapihlaja. Sello olisi vanha kuusi ja viulu haavikon havina.
Oletko koskaan ajatellut, että alttoviulullakin on tärkeä roolinsa orkesterissa ja jousikvartetissa? Siellä se joukossa soi kirkkauden ja mehevyyden väliin kadoten. Ehkä sen olemassaolon tärkeyden huomaa siinä, että se on osa ihmeellistä kokonaisuutta omalla vaatimattomalla tavallaan. Siinäkin mielessä se ehkä muistuttaa ihmistä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys