Kun olin ala-as­teen ylä­luo­kil­la 1970-lu­vun puo­li­vä­lis­sä, sain nok­ka­hui­lu­yh­ty­ees­sä soit­ti­mek­se­ni alt­to­nok­ka­hui­lun. Sii­nä oli kau­nis, peh­meä ää­ni ku­ten te­no­ri- ja bas­so­nok­ka­hui­luis­sa, mut­ta se oli kool­taan nii­tä pie­nem­pi. Tyk­kä­sin heti soit­ti­mes­ta. Soi­tim­me ki­vo­ja kap­pa­lei­ta, har­joit­te­lim­me to­sis­saan ja nau­tim­me lop­pu­tu­lok­sis­ta.

Kun aloin käy­mään soit­to­tun­neil­la mu­siik­ki­o­pis­tos­sa, soit­ti­mek­se­ni va­li­koi­tui alt­to­viu­lu. Myös sen tun­sin heti omak­se­ni. Sen tum­mat sä­ve­let aset­tu­vat mu­ka­vas­ti sel­lon ja viu­lun vä­li­maas­toon. Alt­to­viu­lun mu­sii­kin nuo­tin­nuk­ses­sa käy­te­tään alt­to­a­vain­ta. Oli jän­nit­tä­vää op­pia lu­ke­maan tuo­ta maa­gis­ta nuot­ti­vii­vas­toa uu­del­la ta­val­la G- ja F-avai­mil­le kir­joi­tet­tu­jen nuot­tien jäl­keen.

Olin myös on­ne­kas. Eräs ter­vo­la­lai­nen her­ra – en enää edes muis­ta, oli­ko hän mei­dän mu­sii­ki­no­pet­ta­jam­me ylä­as­teel­la vai ku­ka­han hän oli – sa­noi mi­nul­le erään ker­ran, et­tä hä­nel­lä oli­si ko­to­na van­ha, rik­ki­näi­nen alt­to­viu­lu. Ha­lu­ai­sin­ko sen? No ha­lu­sin! Muis­tan oi­kein hy­vin, kuin­ka hän toi mi­nul­le soit­ti­men muo­vi­pus­sis­sa. Isä­ni vei alt­to­viu­lun soi­tin­kor­jaa­jal­le, ja sii­tä kuo­riu­tui iha­na soi­tin. Isä veis­ti vers­taas­saan soit­ti­meen leu­ka­tu­en. Sain elä­mää­ni soit­ti­men.

En oi­kein mil­loin­kaan op­pi­nut soit­ta­maan hy­vin. Alt­to­viu­lu on ai­ka suu­ri. Se tun­tui myös suu­rel­ta ja köm­pe­löl­tä. Leu­ka­pe­rä­ni­kin puu­tui­vat soit­ta­es­sa. Huo­ma­sin mo­nes­ti, et­tä pu­rin ham­pai­ta yh­teen, kun soi­tin. En osan­nut soit­taa ren­nos­ti. Sil­ti tun­sin, et­tä olin va­lin­nut oi­ke­an soit­ti­men.

Tei­ni-ikäi­se­nä lo­pe­tin soit­to­tun­neil­la käyn­nin.

Myö­hem­min ai­kui­se­na in­nos­tuin ai­na vä­lil­lä soit­ta­maan, mut­ta sit­ten in­to hii­pui. Oma­eh­toi­nen har­joit­te­lu vaa­tii pal­jon it­se­ku­ria ja kun­ni­an­hi­moa. Ai­na­kin mi­nun per­soo­nal­la­ni.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten aloin jäl­leen soit­taa. Soit­ta­mi­nen­han ei ole kuin pyö­räl­lä ajo, et­tä tal­ven tau­on jäl­keen osaa ajaa ke­vääl­lä sa­mal­la ta­voin kuin syk­syl­lä ajoi vii­mei­sen ker­ran. Soit­to­tai­to ruos­tuu, ja kai­kil­la soit­ta­mi­sen osa-alu­eil­la nä­kyy taan­tu­mi­nen. Mi­nul­la oli kui­ten­kin hyvä opet­ta­ja ja hä­nen joh­dol­laan pys­tyin vie­lä op­pi­maan uu­sia asi­oi­ta näin­kin van­ha­na. Se oli hyvä ko­ke­mus ja tun­ne. Se an­toi muu­ten­kin toi­voa van­he­ne­mi­sen va­ral­le. Har­joit­te­le­mal­la hy­väs­sä oh­jauk­ses­sa voi van­ha­na­kin op­pia ja ke­hit­tyä.

Soit­ta­mi­nen on taas jää­nyt. Har­mi. Tuos­sa se soi­tin le­pää ko­te­los­saan kos­ke­mat­to­ma­na ja soin­ti kär­sii. Toi­von ko­vas­ti, et­tä in­nos­tui­sin vie­lä soit­ta­maan. Ko­ti­mu­si­soin­ti oman per­hee­ni jou­si­soit­ta­jien kans­sa oli­si juu­ri sitä, mitä voi­sin toi­voa. Soit­ta­mi­nen an­taa pal­jon, mut­ta ei vie mi­tään pois.

Alt­to­e­lä­mää­ni kuu­luu vie­lä se, et­tä kuo­ros­sam­me lau­lan alt­toa ja so­vi­tuk­ses­ta riip­pu­en kak­ko­salt­toa. Ää­ni­a­la­ni on ma­ta­la.

Ra­kas­tan alt­to­viu­lua, sen ele­gant­tia avain­ta ja kau­nis­ta ään­tä, jon­ka sa­no­taan muis­tut­ta­van ih­mi­sen ään­tä. Sik­si soi­tin var­maan tun­tuu­kin niin mu­ka­van ta­val­li­sel­ta.

Jos alt­to­viu­lu oli­si teks­tii­li, se oli­si eh­kä tum­man­vih­reä sa­met­ti­tyy­ny ku­lu­nei­ne kul­ma­tup­sui­neen. Sel­lo taas oli­si go­be­lii­ni, viu­lu tuu­les­sa lie­hu­va hun­tu­tyl­li. Jos alt­to­viu­lu oli­si ruo­ka, se var­maan oli­si huo­lel­la kei­tet­ty kiis­se­li, jos­sa oli­si tar­peek­si ma­ke­aa ker­ma­vaah­toa pääl­lä. Täl­löin sel­lo oli­si kyp­sä pih­vi, ja viu­lu eh­kä kasa pie­niä ma­ren­ke­ja pa­ti­noi­tu­neel­la ho­pe­a­lau­ta­sel­la.

Jos alt­to­viu­lu oli­si vesi, se voi­si ol­la tyy­ni jär­vi. Sel­lo oli­si meri ja viu­lu iloi­nen tun­tu­ri­pu­ro. Jos alt­to­viu­lu oli­si puu, se oli­si pi­ha­pih­la­ja. Sel­lo oli­si van­ha kuu­si ja viu­lu haa­vi­kon ha­vi­na.

Olet­ko kos­kaan aja­tel­lut, et­tä alt­to­viu­lul­la­kin on tär­keä roo­lin­sa or­kes­te­ris­sa ja jou­sik­var­te­tis­sa? Siel­lä se jou­kos­sa soi kirk­kau­den ja me­he­vyy­den vä­liin ka­do­ten. Eh­kä sen ole­mas­sa­o­lon tär­key­den huo­maa sii­nä, et­tä se on osa ih­meel­lis­tä ko­ko­nai­suut­ta omal­la vaa­ti­mat­to­mal­la ta­val­laan. Sii­nä­kin mie­les­sä se eh­kä muis­tut­taa ih­mis­tä.