Han­na-Ma­ria Jur­mu

Ta­pa­sim­me ke­säl­lä äi­ti­ni 88-vuo­ti­aan ser­kun, Ai­non. Osoi­tim­me su­run­va­lit­te­lum­me hä­nel­le, kos­ka hä­nen vel­jen­sä oli juu­ri kuol­lut. Ai­no-täti sa­noi meil­le, et­tä hä­nel­lä on ol­lut suu­rem­pi­kin suru. Hä­nen lap­sen­lap­sen­sa oli kuol­lut. Täs­tä jär­kyt­tä­vis­sä olo­suh­teis­sa ta­pah­tu­nees­ta kuo­le­mas­ta oli jo puo­li vuot­ta, hän ker­toi. Ai­no-täti sa­noi kas­vot va­vis­ten, et­tä hän ei mei­naa sel­vi­tä lap­sen­lap­sen­sa kuo­le­mas­ta.

Mi­ten suu­ri oli­kaan iso­van­hem­man suru! Se oli eri­tyis­tä su­rua, jota ei voi ver­ra­ta mui­hin su­rui­hin. Se ei ol­lut suu­rem­paa tai pie­nem­pää kuin jon­kun toi­sen suru. Se oli iso­van­hem­man ki­dut­ta­vaa ja riu­dut­ta­vaa su­rua.

Rak­kaus las­ten­lap­siin on tun­ne, jota si­tä­kään ei voi ver­ra­ta mui­hin tun­tei­siin. Se on iso­van­hem­man ko­ke­maa ai­nut­laa­tuis­ta rak­kaut­ta. Mie­les­tä­ni tätä rak­kaut­ta Tuo­mas Hän­ni­nen ku­va­si seu­ra­pu­hees­saan men­nee­nä ke­sä­nä Ra­nu­an opis­to­seu­rois­sa. Hän roh­kai­si iso­van­hem­pia siu­naa­maan las­ten­lap­si­aan – nii­tä­kin pie­niä, joi­den ko­deis­sa ei siu­na­ta ar­mo­e­van­ke­liu­mil­la. Hän muis­tut­ti, et­tä sie­men, joka tä­nään kyl­ve­tään, voi kan­taa vuo­si­kym­men­ten pääs­tä he­del­mää.

Us­ko­vai­set iso­van­hem­mat te­ki­si­vät var­mas­ti kaik­ken­sa, jot­ta hei­dän las­ten­lap­sen­sa var­jel­tui­si­vat us­ko­vai­si­na. Mut­ta lo­pul­ta iso­äi­dit ja isoi­sät voi­vat täs­sä­kin asi­as­sa vain kään­tyä Ju­ma­lan puo­leen.

Meil­lä on kol­me pien­tä las­ten­las­ta. Läh­dem­me syys­kuun lop­pu­puo­lel­la ete­lään juh­li­maan hei­dän syn­ty­mä­päi­vi­ään. Kaa­ri täyt­tää Es­poos­sa seit­se­män vuot­ta ja Sulo ja Al­va Van­taal­la vii­si ja kak­si. On iha­na an­taa heil­le lah­jat ja juh­lia hei­dän kans­saan. Kun­pa sai­sim­me näh­dä hei­dän vart­tu­van ai­kui­suu­teen us­kon­lah­ja sy­dä­mel­lään, aar­tee­naan, kai­kis­ta tär­keis­tä asi­ois­ta ai­van tär­keim­pä­nä!

Nyt­kin vie­lä syk­syn vii­len­nei­nä päi­vi­nä sil­mie­ni edes­sä on kuva näis­tä pie­nis­tä men­neen ke­sän kuu­man au­rin­gon­pais­tei­sis­sa Su­vi­seu­rois­sa. Muis­tan, kuin­ka Kaa­ri läh­ti seu­ra­ken­täl­lä tyt­tö­jou­kon kans­sa van­hem­pien luo­ta kark­ki­ki­os­kil­le. Sii­nä otet­tiin il­mi­sel­väs­ti en­si­ker­to­ja hal­tuun isoa seu­ra-alu­et­ta il­man van­hem­pia. Äi­dit tar­kis­ti­vat läh­ti­jöi­den ra­ha­pus­se­ja ja seu­ra­si­vat kat­seil­laan, kun nämä pie­net nei­dit läh­ti­vät le­ve­ä­nä ket­ju­na käsi kä­des­sä kark­ki­os­tok­sil­le.

Sil­mis­sä on myös kuva pik­ku-Al­vas­ta, joka kiep­puu vie­lä lä­hel­lä van­hem­pi­aan ei­kä ai­heu­ta pal­jon huol­ta ka­to­a­mis­mah­dol­li­suu­del­laan. Hä­nel­le tuo­vat suur­ta iloa pie­nen pie­net asi­at. Su­loa pi­tää sen si­jaan pi­tää tar­kas­ti sil­mäl­lä, kun hän pot­kii pal­loa tois­ten serk­ku­jen­sa kans­sa. Hä­nen lap­sen­rie­mun­sa on val­ta­va. Re­vii­ri on jo laa­je­ne­mas­sa, ja muu­ta­mas­sa se­kun­nis­sa saat­taa lap­sen huo­mio suun­tau­tua muu­al­le niin, et­tä van­hem­mat ei­vät osu­kaan enää nä­kö­kent­tään. Sulo ei pel­kää. Hän hih­kuu ilos­ta.

Raa­ma­tun teks­tiä mu­kail­len toi­von, et­tä mei­dän pie­net rak­kaat leik­ki­si­vät tu­le­vi­na­kin vuo­si­na Je­ru­sa­le­min kau­pun­gin ka­duil­la, jot­ka täyt­ty­vät pie­nis­tä po­jis­ta ja pii­kai­sis­ta. Ja toi­von, et­tä kun he ovat nuo­ria, he muis­tai­si­vat Luo­jaan­sa, et­tei­vät kos­kaan tu­li­si pa­hat päi­vät, jol­loin he sa­noi­si­vat: ei­vät ne enää mi­nul­le kel­paa.

Ve­nä­läi­nen kir­jai­li­ja Fe­dor Dos­to­jevs­ki kir­joit­taa erääs­sä ker­to­muk­ses­sa nuo­res­ta ty­tös­tä, jon­ka van­hem­mat ovat kuol­leet, ja tyt­tö elää van­han mum­mon­sa kans­sa. Ker­to­muk­sen tyt­tö ku­vai­lee uu­del­le tut­ta­vuu­del­leen näin:

”Hän [mum­mo] on so­kea ei­kä ole pääs­tä­nyt mi­nua mi­hin­kään koko elä­mä­ni ai­ka­na, niin et­tä olen mel­kein unoh­ta­nut pu­hu­mi­sen tai­don. Ja kun olin vä­hän val­la­ton kak­si vuot­ta sit­ten ja hän huo­ma­si, et­tei pys­ty­nyt hil­lit­se­mään mi­nua, hän ot­ti ja kut­sui luok­seen ja kiin­nit­ti ha­ka­neu­lal­la vaat­tee­ni omiin­sa – sii­tä läh­tien olem­me is­tu­neet niin kai­ket päi­vät; hän ku­too suk­kaa, vaik­ka on­kin so­kea, ja minä is­tun hä­nen vie­res­sään, om­pe­len tai luen ää­neen jo­ta­kin kir­jaa – kum­mal­li­nen elä­män­ta­pa tuo­kin, jo kak­si vuot­ta olen ol­lut neu­lal­la kiin­ni…”

Kau­no­kir­jal­li­sen teks­tin lu­ki­jal­la on ai­na ilo ja oi­keus et­siä eri­lai­sia mer­ki­tyk­siä ja ta­so­ja lu­ke­mas­taan. Tä­män­kin ky­sei­sen ker­to­muk­sen koh­das­ta voin aja­tel­la, et­tä ha­ka­neu­lal­la on myös ver­taus­ku­val­li­nen mer­ki­tys. Iso­van­hem­pi voi kan­taa huol­ta lap­sen­lap­ses­taan, aja­tel­la tätä ”päi­vin ja öin”, ra­kas­taa hän­tä ilon ja su­run het­kil­lä, ol­la hä­nen elä­mäs­tään ai­na kiin­nos­tu­nut. Iso­van­hem­pi ra­kas­taa lap­sen­las­taan, mitä iki­nä ta­pah­tuu­kaan.

Ker­to­muk­sen ha­ka­neu­la on rak­kau­den neu­la, joka ei ir­toa mil­loin­kaan, ei petä mil­loin­kaan. Se on kul­tai­nen ha­ka­neu­la.