Vuo­den luon­to­kir­ja -kil­pai­lu on WWF Suo­men vuo­sit­tain jär­jes­tä­mä kil­pai­lu, jo­hon voi kuka ta­han­sa kul­loi­sen­kin vuo­den ai­ka­na luon­to­kir­jan jul­kais­sut hen­ki­lö lä­het­tää te­ok­sen­sa ki­saa­maan mui­den Suo­mes­sa kus­tan­net­tu­jen luon­to­kir­jo­jen kans­sa. Kil­pai­lus­sa et­si­tään te­os­ta, jos­sa on tuo­tu vah­vas­ti esil­le luon­non- ja ym­pä­ris­tön­suo­je­lun sa­no­maa. Voit­ta­ja­kir­jan va­lin­nas­sa yh­te­nä kri­tee­ri­nä on lu­ki­ja­ys­tä­väl­li­nen kie­li ja ul­ko­a­su.

Vii­me vuon­na kil­pai­luun lä­he­tet­tiin 29 te­os­ta. Esi­raa­ti va­lit­si niis­tä fi­naa­liin kuu­si, joi­den jou­kos­ta WWF Suo­men hal­li­tuk­sen pu­heen­joh­ta­ja va­lit­si voit­ta­jak­si suo­ma­lais­ta luon­toa esit­te­le­vän maa­laus­päi­vä­kir­jan Kuu­lin al­lien lau­la­van.

Kuu­den fi­naa­liin pääs­seen te­ok­sen jou­kos­sa oli yk­si oma­kus­tan­ne, Mark­ku Vä­li­ta­lon teos Hil­jai­sil­la ha­vu­mail­la. Te­ok­sen ta­ka­kan­nen esit­te­ly­teks­tis­sä ker­ro­taan, kuin­ka ”Hil­jai­sil­la ha­vu­mail­la -luon­to­ku­va­te­os on kun­ni­a­no­soi­tus Suo­men ja Po­si­on ai­nut­laa­tui­sel­le, al­ku­pe­räi­sel­le luon­nol­le. – – Teks­ti ja ku­vat kul­jet­ta­vat lu­ki­jaa sy­väl­le luon­non si­sim­pään huo­maa­maan eli­nym­pä­ris­tö­jen mo­ni­muo­toi­suu­den tär­key­den.”

Kir­jan­sa alus­sa Vä­li­ta­lo – Iis­sä elä­män­työn­sä teh­nyt bi­o­lo­gi­an ja maan­tie­don leh­to­ri – ker­too, kuin­ka hän et­si mök­ki­tont­tia mon­ta vuot­ta. Lo­pul­ta Po­si­on Suo­li­jär­vel­lä tuli myyn­tiin ”oma nie­men­kär­ki, kak­si heh­taa­ria. Ei­kä ole naa­pu­rei­ta”. Vä­li­ta­lo loih­tii mai­ni­on ku­vauk­sen no­pe­as­ta, eh­kä hie­man pa­nii­ki­no­mai­ses­ta kau­pan­te­ko­het­kes­tä ja myö­hem­min per­heen vie­mi­ses­tä ton­til­le, joka ei näyt­täy­ty­nyt­kään enää niin ih­meel­li­se­nä ja jon­ka os­ta­mi­ses­ta oli jo lyö­ty kät­tä pääl­le myy­jän kans­sa! Krii­si oli val­mis!

Kaik­ki muut­tui kui­ten­kin hy­väk­si. Vä­li­ta­lo ra­ken­si kol­men vuo­den ajan ton­til­le mök­kiä, jon­ka jo­kai­nen hir­si on kä­sin par­kat­tu. Tont­ti muo­tou­tui vuo­sien ku­lu­es­sa kau­niik­si ja nyt nie­men­kär­ki on ol­lut per­heen oma­na jo lä­hes 30 vuot­ta. Vä­li­ta­lon vai­mon, In­ken, en­si­re­ak­tio mök­ki­ton­tis­ta ”Tätä rais­ki­o­ta ei os­te­ta!” oli enää pie­ni epi­so­di vuo­si­kym­men­ten ta­kaa. Mök­keil­les­sään Vä­li­ta­lo on pääs­syt si­säl­le Po­si­on ih­meel­li­seen ja oma­lei­mai­seen luon­toon. Hän te­kee tark­ko­ja luon­to­ha­vain­to­ja, joi­ta hän va­lo­ku­vaa am­mat­ti­mai­ses­ti ja jois­ta hän kir­joit­taa vil­pit­tö­män tun­nel­mal­li­ses­ti.

En aio kir­joit­taa kir­ja-ar­vos­te­lua. Mut­ta ha­lu­ai­sin suo­si­tel­la mitä in­nok­kaim­min tätä kir­jaa. Po­si­oon ra­kas­tu­nee­na koen, et­tä ku­vien ja kir­joi­tuk­sen myö­tä pää­sen kul­jes­ke­le­maan po­si­o­lai­ses­sa luon­nos­sa. On ai­ka vas­tus­ta­ma­ton­ta, kun Vä­li­ta­lo ku­vai­lee met­sä­päi­vään­sä, kuin­ka se on ”kyy­kis­te­lyä ja kont­taa­mis­ta luon­non suur­ten pik­kuih­mei­den ää­rel­lä. Se on het­ki täy­del­lis­tä elä­mää.” Kir­joit­ta­ja pu­huu oi­ke­as­ta hil­jai­suu­des­ta ja sii­tä, kuin­ka met­sä on mie­len eheyt­tä­jä.

Mi­nul­la it­sel­lä on hie­man mo­ni­mut­kai­nen suh­de luon­toon. Olen kek­si­nyt ter­min ”luon­to­pel­ku­ri” ku­vaa­maan it­se­ä­ni. Mi­nul­la tu­lee tun­ne, et­tä tar­vit­sen hans­kat, kun kos­ke­tan kir­jan eräs­tä si­vua, jo­hon Vä­li­ta­lo on lait­ta­nut ai­van val­ta­van suu­ren ku­van sam­ma­kos­ta. Lii­an suu­ren. Se näyt­tää tun­keu­tu­van pa­pe­ris­ta ulos sy­lii­ni oi­kein kun­non li­mas­ki­lä­jä­nä ja pul­lot­ta­va­sil­mäi­se­nä pe­to­na. Siir­ryn kir­jaa se­lail­les­sa­ni no­pe­as­ti jyr­si­jä­ku­vis­ta­kin ta­kai­sin tyk­ky­pui­den ja rot­ko­laak­so­jen ku­viin. Kun­nes vas­taan tu­lee li­sää sam­mak­ko­ku­via!

Mark­ku Vä­li­ta­lo on ja­ka­nut kir­jan­sa si­säl­lön mu­ta­maan suu­rem­paan ko­ko­nai­suu­teen po­si­o­lai­sen luon­non oma­lei­mai­suu­den mu­kaan. Omat lu­kun­sa saa­vat met­sä, tun­tu­ri, rot­ko ja jär­vi. Näis­tä ele­men­teis­tä voi tun­nis­taa Po­si­on. Nämä suu­rem­mat lu­vut Vä­li­ta­lo on ja­ka­nut pie­nem­piin ala­lu­kui­hin, joi­den ni­me­ä­mi­ses­sä hän on pääs­syt tun­nel­moi­maan po­si­o­lai­sen luon­non si­sim­mäs­sä. Ala­lu­ku­jen ni­miä ovat esi­mer­kik­si ”Ha­vu­jen hel­mois­sa”, ”Tyk­ky-yö”, ”Su­vi­mie­li”, ”Tal­vi­va­loa” ja ”Kyl­män sy­lis­sä”.

Tä­nään, tam­mi­kui­se­na het­ke­nä mi­nul­la­kin on tal­vi­va­loa ja mi­nä­kin olen kyl­män sy­lis­sä. Päi­vä­ni ovat kirk­kaat ja kuu­lak­kaat. Kuu­ta­mo­yöt ovat mys­ti­siä ja vie­vät unen men­nes­sään. On kiva pääs­tä täs­sä het­kes­sä kul­ke­maan luon­to­ku­vaa­jan hi­taan ja kär­si­väl­li­sen va­el­te­lun mu­ka­na. Tun­tuu kuin it­se­kin tu­li­sin hoi­del­luk­si luon­non sy­lis­sä. Saan tä­nään kur­kis­taa puo­len vuo­den pää­hän, kun luen Vä­li­ta­lon sa­nat erääl­tä hä­nen va­el­luk­sel­taan: ”Kesä he­li­see si­säl­lä­ni”.