JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Perintö

21.4.2022 6.00

Juttua muokattu:

20.4. 10:58
2022042010583020220421060000

Han­na-Ma­ria Jur­mu

Vii­me vuo­den lo­ka­kuun lop­pu­puo­len Päi­vä­mies-leh­den pää­kir­joi­tuk­sen ot­sik­ko oli ”Toi­vo lä­hei­sen pa­luus­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­taan elää”. Sii­nä kir­joi­tet­tiin muun mu­as­sa sii­tä, kuin­ka ras­kaas­ti van­hem­pi voi ko­kea oman lap­sen­sa us­kos­ta luo­pu­mi­sen. Kir­joi­tuk­ses­sa muis­tu­tet­tiin, kuin­ka pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­mi­nen on pel­käs­tään täy­sin Ju­ma­lan työ. ”Ku­kaan ei läh­de Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta vi­al­lis­ten van­hem­pien ja lä­heis­ten vuok­si tai pysy sii­nä ko­ti­kas­va­tuk­sen an­si­os­ta”, kir­joi­tuk­ses­sa jat­ket­tiin.

Pää­kir­joi­tus lop­puu loh­dul­li­siin sa­noi­hin sii­tä, kuin­ka moni on saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon ol­tu­aan usei­ta vuo­si­kym­me­niä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ul­ko­puo­lel­la. Kir­joi­tus päät­tyy sa­noi­hin: ”Omat van­hem­mat tai lä­hei­set ei­vät vält­tä­mät­tä näe sitä päi­vää, jol­loin lä­hei­nen ra­kas saa pa­la­ta. Us­ko­vai­sel­la on kui­ten­kin jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vo Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa.”

Muis­tan, et­tä tuol­loin lo­ka­kuus­sa lu­kies­sa­ni kir­joi­tuk­sen lop­pu­sa­nat toi­voin pie­nen het­ken, et­tä pää­si­sin pois täs­tä maa­il­mas­ta. Pel­kä­sin ah­dis­ta­vaa ku­vaa, jos­sa me­net­täi­sin us­kon­sa me­net­tä­neet lap­se­ni. Mut­ta se pie­ni het­ki meni yh­tä pian ohi kuin oli tul­lut­kin. On hyvä elää ja toi­voa, et­tä vie­lä oli­si hy­vän Ju­ma­lan ar­mon ai­ka.

Vuo­den 1964 jou­lu­kui­ses­sa Ko­ti­lie­des­sä on kau­nis ar­tik­ke­li ni­mel­tään ”Mis­tä olen van­hem­mil­le­ni eni­ten kii­tol­li­nen”. Ar­tik­ke­lin ing­res­sis­sä to­de­taan, kuin­ka kor­ke­an elin­ta­son kä­sit­tees­tä on tul­lut tai­ka­sa­na ja elä­män it­se­tar­koi­tus. ”Luu­lem­me, et­tä pelk­kä ai­neel­li­nen hy­vin­voin­ti riit­tää luo­maan sen voi­man­läh­teen, jota koti sy­vim­mäs­sä mie­les­sä mer­kit­see”, teks­tis­sä kir­joi­te­taan. Ar­tik­ke­lin kir­joit­ta­ja on ha­lun­nut tar­kas­tel­la ”elä­mä­nar­vo­jen jär­jes­tys­tä” esit­tä­mäl­lä vii­del­le sen ajan jul­ki­suu­den hen­ki­löl­le ky­sy­myk­sen ”Mis­tä olen van­hem­mil­le­ni eni­ten kii­tol­li­nen?”

Yk­si kir­joi­tuk­seen haas­ta­tel­luis­ta hen­ki­löis­tä on ol­lut ken­raa­li­ma­ju­ri Kaar­lo O. Lei­no­nen, joka toi­mi muun mu­as­sa pre­si­dent­ti Kek­ko­sen ad­ju­tant­ti­na ja uran­sa lo­pus­sa Suo­men puo­lus­tus­voi­mien ko­men­ta­ja­na. Lei­no­nen on syn­ty­nyt tääl­lä Ter­vo­las­sa, Lou­en ky­läl­lä. Lei­no­sen haas­tat­te­lu teki mi­nuun suu­ren vai­ku­tuk­sen, kun se sat­tui kä­sii­ni. Ha­lu­an ku­vail­la haas­tat­te­lun si­nul­le­kin.

Lei­no­nen ker­too ko­dis­taan, kuin­ka se oli tyy­pil­li­nen pe­rä­poh­ja­lai­nen maa­lais­ta­lo. Lyp­sä­viä leh­miä oli tois­ta­kym­men­tä, vil­jel­tä­vää maa­ta pa­ri­kym­men­tä heh­taa­ria. Per­hees­sä oli kah­dek­san las­ta. Tila tuli hoi­de­tuk­si an­ka­ral­la työn­te­ol­la. Tila oli sen ver­ran suu­ri, et­tä isä ei jou­ta­nut ha­ke­maan li­sä­an­si­o­ta sa­vot­ta­töis­tä. Per­hees­tä pää­si kui­ten­kin kol­me las­ta Ke­miin op­pi­kou­luun. Lei­no­nen ker­too, kuin­ka kou­luun pää­se­mi­nen oli rat­kai­se­vas­ti tar­mok­kaan ja va­lis­tu­neen äi­din an­si­o­ta. ”Ei ol­lut pie­ni asia pi­tää kol­mel­le kou­lu­ko­tia kau­pun­gis­sa ras­kai­na pu­la­vuo­si­na.”

Lei­no­nen ker­too, kuin­ka hä­nel­lä oli ai­kui­si­äl­lä voi­ma­kas halu käy­dä sään­nöl­li­ses­ti ko­ti­seu­dul­la, kun van­hem­mat vie­lä eli­vät. Hän koki pa­laa­van­sa ko­ti­seu­dul­ta ”kuin uut­ta voi­maa saa­nee­na”. Van­hem­pien, eri­tyi­ses­ti äi­din, muis­to si­toi hän­tä edel­leen ko­ti­seu­tuun. Äi­ti oli Lei­no­sel­le lä­hei­nen. ”Kes­tä­vim­mät elä­mä­noh­jeet olen saa­nut ko­toa – ja hän, äi­ti, loi sen hen­gen”, Lei­no­nen ku­vai­lee.

Kaar­lo O. Lei­no­nen muis­te­lee, kuin­ka äi­din ole­muk­ses­sa asui hy­vyys, re­hel­li­syys ja vai­ke­at­kin olot kes­tä­vä va­loi­suus. Hän ker­too: ”Olen iloi­nen ja kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä mi­nul­la on ol­lut hä­nen ja jäy­hän, hy­vän isän kal­tai­set van­hem­mat esi­ku­vi­na­ni. He oli­vat les­ta­di­o­lai­sia. Elä­vä kris­til­li­syys ku­vas­tui hei­dän pu­heis­saan ja toi­mis­saan, koko elä­mäs­sään aa­mus­ta il­taan. Sii­tä mi­nä­kin opin tie­tä­mään oi­ke­an ja vää­rän, hy­vän ja pa­han vä­li­sen eron. Näin myös, mi­ten äi­ti ja isä koh­te­li­vat sa­mal­la ta­val­la kaik­kia lä­him­mäi­si­ään. Sii­tä opin jo var­hain, et­tei ul­ko­nai­nen ase­ma, vaan it­se ih­mi­nen on tär­kein.”

En voi ol­la edel­leen lai­naa­mat­ta Lei­no­sen teks­tiä, niin kau­niis­ti hän ker­too: ”Sain van­hem­mil­ta­ni ar­vok­kaan hen­gen­pe­rin­nön: tiet­tyä va­ka­va­mie­li­syyt­tä, jos­ta en pää­se ir­ti en­kä ha­lu­a­kaan pääs­tä. Vaik­ka en ole­kaan py­sy­nyt hei­dän us­kon­tiel­lään, tie­dän kui­ten­kin sen tien. Sain heil­tä niin pal­jon hen­ki­siä va­rus­tei­ta elä­mää var­ten, et­tä usein häm­men­ty­nee­nä epäi­len, ky­ke­nen­kö minä, opil­lis­ta si­vis­tys­tä saa­nut ih­mi­nen, siir­tä­mään saa­maa­ni pe­rin­töä omil­le lap­sil­le­ni.”

Lei­no­sen haas­tat­te­lu päät­tyy täl­lai­seen muis­te­luun: ”Kun vii­mei­sen ker­ran kä­vin ko­to­na äi­ti­ä­ni ter­veh­ti­mäs­sä, oli mi­nul­la aa­vis­tus sii­tä, et­tä tämä on vii­mei­nen ker­ta. Sii­nä mie­les­sä hä­nen kans­saan sil­loin kes­kus­te­lin. Mut­ta jäl­keen­päin sy­dän­tä­ni on jos­kus viil­tä­nyt aja­tus, et­ten eh­kä sit­ten­kään kos­kaan saa­nut kyl­lin sel­väs­ti sa­no­tuk­si äi­dil­le, mis­tä kai­kes­ta hän­tä kii­tän. Mut­ta var­mas­ti hän tun­si poi­kan­sa niin hy­vin, et­tä ym­mär­si il­man sa­no­ja­kin. Sel­lai­sia ovat äi­dit.”

Ei ol­lut tuon­kaan äi­din omi­nai­suuk­sis­ta, hy­vyy­des­tä tai heik­kouk­sis­ta kiin­ni, py­syi­kö hä­nen poi­kan­sa us­kon tiel­lä. Voim­me vain ar­vel­la, mitä äi­ti on sa­no­nut po­jal­leen vii­mei­ses­sä koh­taa­mi­ses­sa. Voim­me ar­va­ta, mikä on ol­lut äi­din ru­kous, kun poi­ka on jäl­leen ker­ran läh­te­nyt ta­kai­sin ete­lään van­hem­pien­sa luo­ta. Ja kun äi­ti on nuk­ku­nut pois täs­tä maa­il­mas­ta, on hä­nel­lä­kin ol­lut toi­vo jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä – sii­tä, et­tä ra­kas lap­si sai­si vie­lä pa­ran­nuk­sen ar­mon ja he koh­tai­si­vat Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa.

Se ru­kous on mi­nul­la­kin.

Hanna-MariaJurmu
Olen vuonna 1962 syntynyt tervolalainen Hamma. Arvostan kotiseutuani, tätä vehmasta Kemijoen vartta ja kaunista Meri-Lappia. Asun nykyisin kahdestaan mieheni kanssa. Lapsemme ovat aikuisia, ja he asuvat eri puolilla Suomea. Ajatukseni kulkevat heidän luonaan. Olen Kaarin sekä Sulon ja Alvan isoäiti. Musiikki tuo syvyyttä ja rikkautta elämääni. Se on sydämeni harrastus. Sydämeeni on hiipinyt myös Posio. Sähköpostiosoitteeni on hannamariajurmu@gmail.com
Hanna-MariaJurmu

Maja

25.11.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

Rakkaudesta ja sen tunnustamisesta

28.10.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

Hakaneuloin kiinnitetyt

27.9.2022 6.15
Hanna-MariaJurmu

”Siunaa vieläkin häntä ja hänelle rakkainta ihmistä”

21.8.2022 7.00
Hanna-MariaJurmu

Taivaassa ei enää kukaan tiuski

26.7.2022 10.15
Hanna-MariaJurmu

Ideointia ja harkittua hyötykäyttöä

23.6.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

Pala maisemaa

26.5.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

”Koko maailma jakaa kyyneleenne”

20.3.2022 7.00
Hanna-MariaJurmu

Suuri helmikuu

17.2.2022 6.00
Hanna-MariaJurmu

Kirjalahjoja

29.1.2022 8.30
Hanna-MariaJurmu

Pieniä joulukuisia muistiinmerkintöjä

30.12.2021 6.00
Hanna-MariaJurmu

Puu

26.11.2021 6.00
Hanna-MariaJurmu

Laulu, jossa on kaikki

1.11.2021 6.00
Hanna-MariaJurmu

Sävellytyttää

23.9.2021 7.00
Hanna-MariaJurmu

Joko menit pois, minun kesäni?

30.8.2021 7.00
Hanna-MariaJurmu

Kaksi tarinaa, yksi tarina

28.7.2021 8.00
Hanna-MariaJurmu

Koulunkäyntiä ja opiskelua

28.6.2021 7.05
Hanna-MariaJurmu

Arkea ja pyhää

30.5.2021 7.05
Hanna-MariaJurmu

Huhtikuussa ilon kautta

1.5.2021 7.00
Hanna-MariaJurmu

Murheen miekka

30.3.2021 7.15
Hanna-MariaJurmu

Peruskysymysten äärellä

19.2.2021 7.00
Hanna-MariaJurmu

Liian suuria sammakoita ja ihanan kauniita rinnesoita

1.2.2021 6.15
Hanna-MariaJurmu

Vuodet vaihtuvat

6.1.2021 7.20
Hanna-MariaJurmu

Puhdetöitä

29.11.2020 6.15
Hanna-MariaJurmu

Päiväkirjamerkintöjä

30.10.2020 6.00
Hanna-MariaJurmu

Marjastussähläystä

4.10.2020 6.00
Hanna-MariaJurmu

Lasten ystävä, kiitos lasten ystävistä

28.8.2020 6.00
Hanna-MariaJurmu

Psalmien kesä

1.8.2020 6.00
Hanna-MariaJurmu

Miksi puut elävät kauemmin kuin ihmiset?

28.6.2020 6.45
Hanna-MariaJurmu

Alttoelämää

30.5.2020 6.55
Hanna-MariaJurmu

Pieniä onnellisia hetkiä

29.4.2020 6.05
Hanna-MariaJurmu

Öljylehdon nyyhkytykset

10.4.2020 6.00
Hanna-MariaJurmu

Mitä olette, taivas ja avaruus?

23.2.2020 6.10
Hanna-MariaJurmu

Joulu hellii meitä

6.1.2020 6.05
14.11.2024

Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Job 19:25

Viikon kysymys