Han­na-Ma­ria Jur­mu

Vii­me vuo­den lo­ka­kuun lop­pu­puo­len Päi­vä­mies-leh­den pää­kir­joi­tuk­sen ot­sik­ko oli ”Toi­vo lä­hei­sen pa­luus­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­taan elää”. Sii­nä kir­joi­tet­tiin muun mu­as­sa sii­tä, kuin­ka ras­kaas­ti van­hem­pi voi ko­kea oman lap­sen­sa us­kos­ta luo­pu­mi­sen. Kir­joi­tuk­ses­sa muis­tu­tet­tiin, kuin­ka pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­mi­nen on pel­käs­tään täy­sin Ju­ma­lan työ. ”Ku­kaan ei läh­de Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta vi­al­lis­ten van­hem­pien ja lä­heis­ten vuok­si tai pysy sii­nä ko­ti­kas­va­tuk­sen an­si­os­ta”, kir­joi­tuk­ses­sa jat­ket­tiin.

Pää­kir­joi­tus lop­puu loh­dul­li­siin sa­noi­hin sii­tä, kuin­ka moni on saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon ol­tu­aan usei­ta vuo­si­kym­me­niä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ul­ko­puo­lel­la. Kir­joi­tus päät­tyy sa­noi­hin: ”Omat van­hem­mat tai lä­hei­set ei­vät vält­tä­mät­tä näe sitä päi­vää, jol­loin lä­hei­nen ra­kas saa pa­la­ta. Us­ko­vai­sel­la on kui­ten­kin jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vo Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa.”

Muis­tan, et­tä tuol­loin lo­ka­kuus­sa lu­kies­sa­ni kir­joi­tuk­sen lop­pu­sa­nat toi­voin pie­nen het­ken, et­tä pää­si­sin pois täs­tä maa­il­mas­ta. Pel­kä­sin ah­dis­ta­vaa ku­vaa, jos­sa me­net­täi­sin us­kon­sa me­net­tä­neet lap­se­ni. Mut­ta se pie­ni het­ki meni yh­tä pian ohi kuin oli tul­lut­kin. On hyvä elää ja toi­voa, et­tä vie­lä oli­si hy­vän Ju­ma­lan ar­mon ai­ka.

Vuo­den 1964 jou­lu­kui­ses­sa Ko­ti­lie­des­sä on kau­nis ar­tik­ke­li ni­mel­tään ”Mis­tä olen van­hem­mil­le­ni eni­ten kii­tol­li­nen”. Ar­tik­ke­lin ing­res­sis­sä to­de­taan, kuin­ka kor­ke­an elin­ta­son kä­sit­tees­tä on tul­lut tai­ka­sa­na ja elä­män it­se­tar­koi­tus. ”Luu­lem­me, et­tä pelk­kä ai­neel­li­nen hy­vin­voin­ti riit­tää luo­maan sen voi­man­läh­teen, jota koti sy­vim­mäs­sä mie­les­sä mer­kit­see”, teks­tis­sä kir­joi­te­taan. Ar­tik­ke­lin kir­joit­ta­ja on ha­lun­nut tar­kas­tel­la ”elä­mä­nar­vo­jen jär­jes­tys­tä” esit­tä­mäl­lä vii­del­le sen ajan jul­ki­suu­den hen­ki­löl­le ky­sy­myk­sen ”Mis­tä olen van­hem­mil­le­ni eni­ten kii­tol­li­nen?”

Yk­si kir­joi­tuk­seen haas­ta­tel­luis­ta hen­ki­löis­tä on ol­lut ken­raa­li­ma­ju­ri Kaar­lo O. Lei­no­nen, joka toi­mi muun mu­as­sa pre­si­dent­ti Kek­ko­sen ad­ju­tant­ti­na ja uran­sa lo­pus­sa Suo­men puo­lus­tus­voi­mien ko­men­ta­ja­na. Lei­no­nen on syn­ty­nyt tääl­lä Ter­vo­las­sa, Lou­en ky­läl­lä. Lei­no­sen haas­tat­te­lu teki mi­nuun suu­ren vai­ku­tuk­sen, kun se sat­tui kä­sii­ni. Ha­lu­an ku­vail­la haas­tat­te­lun si­nul­le­kin.

Lei­no­nen ker­too ko­dis­taan, kuin­ka se oli tyy­pil­li­nen pe­rä­poh­ja­lai­nen maa­lais­ta­lo. Lyp­sä­viä leh­miä oli tois­ta­kym­men­tä, vil­jel­tä­vää maa­ta pa­ri­kym­men­tä heh­taa­ria. Per­hees­sä oli kah­dek­san las­ta. Tila tuli hoi­de­tuk­si an­ka­ral­la työn­te­ol­la. Tila oli sen ver­ran suu­ri, et­tä isä ei jou­ta­nut ha­ke­maan li­sä­an­si­o­ta sa­vot­ta­töis­tä. Per­hees­tä pää­si kui­ten­kin kol­me las­ta Ke­miin op­pi­kou­luun. Lei­no­nen ker­too, kuin­ka kou­luun pää­se­mi­nen oli rat­kai­se­vas­ti tar­mok­kaan ja va­lis­tu­neen äi­din an­si­o­ta. ”Ei ol­lut pie­ni asia pi­tää kol­mel­le kou­lu­ko­tia kau­pun­gis­sa ras­kai­na pu­la­vuo­si­na.”

Lei­no­nen ker­too, kuin­ka hä­nel­lä oli ai­kui­si­äl­lä voi­ma­kas halu käy­dä sään­nöl­li­ses­ti ko­ti­seu­dul­la, kun van­hem­mat vie­lä eli­vät. Hän koki pa­laa­van­sa ko­ti­seu­dul­ta ”kuin uut­ta voi­maa saa­nee­na”. Van­hem­pien, eri­tyi­ses­ti äi­din, muis­to si­toi hän­tä edel­leen ko­ti­seu­tuun. Äi­ti oli Lei­no­sel­le lä­hei­nen. ”Kes­tä­vim­mät elä­mä­noh­jeet olen saa­nut ko­toa – ja hän, äi­ti, loi sen hen­gen”, Lei­no­nen ku­vai­lee.

Kaar­lo O. Lei­no­nen muis­te­lee, kuin­ka äi­din ole­muk­ses­sa asui hy­vyys, re­hel­li­syys ja vai­ke­at­kin olot kes­tä­vä va­loi­suus. Hän ker­too: ”Olen iloi­nen ja kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä mi­nul­la on ol­lut hä­nen ja jäy­hän, hy­vän isän kal­tai­set van­hem­mat esi­ku­vi­na­ni. He oli­vat les­ta­di­o­lai­sia. Elä­vä kris­til­li­syys ku­vas­tui hei­dän pu­heis­saan ja toi­mis­saan, koko elä­mäs­sään aa­mus­ta il­taan. Sii­tä mi­nä­kin opin tie­tä­mään oi­ke­an ja vää­rän, hy­vän ja pa­han vä­li­sen eron. Näin myös, mi­ten äi­ti ja isä koh­te­li­vat sa­mal­la ta­val­la kaik­kia lä­him­mäi­si­ään. Sii­tä opin jo var­hain, et­tei ul­ko­nai­nen ase­ma, vaan it­se ih­mi­nen on tär­kein.”

En voi ol­la edel­leen lai­naa­mat­ta Lei­no­sen teks­tiä, niin kau­niis­ti hän ker­too: ”Sain van­hem­mil­ta­ni ar­vok­kaan hen­gen­pe­rin­nön: tiet­tyä va­ka­va­mie­li­syyt­tä, jos­ta en pää­se ir­ti en­kä ha­lu­a­kaan pääs­tä. Vaik­ka en ole­kaan py­sy­nyt hei­dän us­kon­tiel­lään, tie­dän kui­ten­kin sen tien. Sain heil­tä niin pal­jon hen­ki­siä va­rus­tei­ta elä­mää var­ten, et­tä usein häm­men­ty­nee­nä epäi­len, ky­ke­nen­kö minä, opil­lis­ta si­vis­tys­tä saa­nut ih­mi­nen, siir­tä­mään saa­maa­ni pe­rin­töä omil­le lap­sil­le­ni.”

Lei­no­sen haas­tat­te­lu päät­tyy täl­lai­seen muis­te­luun: ”Kun vii­mei­sen ker­ran kä­vin ko­to­na äi­ti­ä­ni ter­veh­ti­mäs­sä, oli mi­nul­la aa­vis­tus sii­tä, et­tä tämä on vii­mei­nen ker­ta. Sii­nä mie­les­sä hä­nen kans­saan sil­loin kes­kus­te­lin. Mut­ta jäl­keen­päin sy­dän­tä­ni on jos­kus viil­tä­nyt aja­tus, et­ten eh­kä sit­ten­kään kos­kaan saa­nut kyl­lin sel­väs­ti sa­no­tuk­si äi­dil­le, mis­tä kai­kes­ta hän­tä kii­tän. Mut­ta var­mas­ti hän tun­si poi­kan­sa niin hy­vin, et­tä ym­mär­si il­man sa­no­ja­kin. Sel­lai­sia ovat äi­dit.”

Ei ol­lut tuon­kaan äi­din omi­nai­suuk­sis­ta, hy­vyy­des­tä tai heik­kouk­sis­ta kiin­ni, py­syi­kö hä­nen poi­kan­sa us­kon tiel­lä. Voim­me vain ar­vel­la, mitä äi­ti on sa­no­nut po­jal­leen vii­mei­ses­sä koh­taa­mi­ses­sa. Voim­me ar­va­ta, mikä on ol­lut äi­din ru­kous, kun poi­ka on jäl­leen ker­ran läh­te­nyt ta­kai­sin ete­lään van­hem­pien­sa luo­ta. Ja kun äi­ti on nuk­ku­nut pois täs­tä maa­il­mas­ta, on hä­nel­lä­kin ol­lut toi­vo jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä – sii­tä, et­tä ra­kas lap­si sai­si vie­lä pa­ran­nuk­sen ar­mon ja he koh­tai­si­vat Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa.

Se ru­kous on mi­nul­la­kin.