Alkukesän aurinkoisena päivänä istutin orvokkeja ja muratteja laatikoihin. Synkeä ajatus tuli päähäni: ajattelin yhtäkkiä, että näitä istutuksia en tee ehkä enää kuin parikymmentä kertaa elämässäni. Sitten heti lohdutin itseäni, että eihän tämä niin kaksista hommaa kyllä edes ole. Mikä epäonnistunut lohdutus masentavan ajatuksen valtaamalle mielelle! Mutta tuohon pieneen hetkeen liittyi kaksi asiaa, joista aion nyt kirjoittaa: puutarhanhoito ja elämän lyhyys.
En vieläkään hallitse kukkapenkin perustamista. On vaikea tehdä kukkaistutus, joka olisi koko kesän aina jostakin kohtaa kukkiva, edestä matalampi kuin takaa, väreiltään tasapainoinen, mutta samalla piristävä, ei helposti kuoleva, ei liikaa työllistävä, ei vinoon kasvava eikä nurmelle levittyvä. Kukkien pitäisi vielä olla muodoltaan sellaisia, joista itse pitää. Ei mitään pulloharjoja. Kukkapenkki ahdistaa minua.
Meillä oli pitkään keväällä lunta, ja tuntui, että kesä ei saavu ikinä. Mutta taas se yllätti räjähdysmäisellä tulollaan, ja valoisien öiden ansiosta kirimme kiinni muuta kesä-Suomea käsittämättömällä vauhdilla.
Pääsimme aloittamaan kasvimaan laiton ja pihatyöt hyvissä ajoin. Työsuunnitelmiimme tuli kuitenkin muutos, kun parin viikon takainen myrsky kaatoi pääoven vieressä kasvavan pihakoivumme ja katkaisi toisesta latvan. Mieleen hiipi ajatus, että minkälaiseksi uusi pihakoivu ehtii kasvaa meidän elinaikanamme…
Viime viikolla meillä oli pitkän koronaeristyksen jälkeen pitkästä aikaa lapsia käymässä kotona. Kävimme taimiostoksilla ja teimme iltamyöhään puutarhatöitä. Huomasin, kuinka hyvää tekevä vaikutus tekemisellä oli meihin kaikkiin. Sain aavistuksen siitä, mitä puutarhanhoito voi oikeasti merkitä. Kun saa kaivaa, istuttaa, kastella ja haaveilla kasvusta ja onnistumisesta. Ja tehdä tuon kaiken yhdessä!
Tytöt kertoivat, kuinka heidän kotikadullaan Jyväskylässä kasvaa kauniita lehmuksia. Lehmus kasvaa menestyksekkäästi täällä Tervolassakin, vaikka kasvuvyöhykkeemme ei muutoin ole kovin toiveita antava. Lisäsimme lehmuksentaimet hankintalistaamme.
Istutuspäivänä toinen tytöistämme sai vastuulleen lehmukset. Minä toimin hänelle multa- ja vesikuskina. Kuoppa oli kaivettu riittävän suureksi, ja istuttaminen käytti hyvin. Jotakin piti kuitenkin tarkistaa netistä. Kun tulin multakuorman kanssa paikalle, luki Istuttaja huvittuneena minulle: ”Kasvu on alkuvuosina varsin verkkaista. Parin ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen vauhti nopeutuu aina 60 ikävuoteen saakka. Täyden mittansa puut saavuttavat kuitenkin vasta noin 150 vuoden iässä. Lajista riippuen lehmuksen keski-iäksi arvioidaan 200–250 vuotta.”
Emme välttyneet kysymästä toisiltamme, miksi ihmisikä on niin lyhyt ja miksi puut elävät kauemmin kuin ihmiset.
Olen kadottanut jonnekin taidon nauttia asioista, jotka ovat tässä juuri nyt minun ulottuvillani koettavana. Mieleeni on jotenkin juuttunut tumma ajatus elämän lyhyydestä. Siihen liittyy myös vinksahtanut huoli siitä, mistä kaikesta pitääkään luopua, kun oma maanpäällinen elämä loppuu.
Tällaisiin häiritseviin ajatuksiin löytyy apu Paavalin ensimmäisestä kirjeestä Timoteukselle. Siinä sanotaan: ”Suuri rikkauden lähde usko kyllä onkin, kun tyydymme siihen mitä meillä on. Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois.”
Miten pystyisin sisäistämään tuon ajatuksen? Että kaikki on lahjaa. Että uskokin on lahja. Ja lopulta vain usko on tärkeä. Ja miten voisin ymmärtää edes aavistuksenomaisesti, että kauneinkaan puu tai iki-ihana daalia eivät ole mitään, eivät mitään, kun näen Jumalan taivaan!
Täällä maan päällä jatkuvat kuitenkin puutarhatyöt niin kauan kuin on elämää. Niin meidänkin pihassa. Ostimme taimitarhalta korallihääpäivän kunniaksi korallipihlajan ja korallikanukan. Niiden kasvua seuratessa voi miettiä omaa elämäänsä. Sitä, mitä kaikkea on saanut ja kuinka paljon on aihetta kiitokseen.
Toivo Pekkanen kirjoittaa runossaan: ”Elämä on vain lyhyt hetki. / Vuodet vierivät nopeasti ja vanhuus yllättää meidät ennen kuin aavistammekaan. / Ihmiset himoitsevat niin monia asioita ja kuluttavat kauniit päivänsä hukkaan. / Yhdet himoitsevat kultaa, toiset valtaa, kolmannet kunniaa ja ylhäistä asemaa. / Mutta kun kuoleman hetki lähestyy ja he katsovat taakseen mennyttä elämäänsä, niin he huomaavat olleensa onnellisia vain niinä hetkinä jolloin ovat rakastaneet.”
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys