Al­ku­ke­sän au­rin­koi­se­na päi­vä­nä is­tu­tin or­vok­ke­ja ja mu­rat­te­ja laa­ti­koi­hin. Syn­keä aja­tus tuli pää­hä­ni: ajat­te­lin yh­täk­kiä, et­tä näi­tä is­tu­tuk­sia en tee eh­kä enää kuin pa­ri­kym­men­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni. Sit­ten heti loh­du­tin it­se­ä­ni, et­tä ei­hän tämä niin kak­sis­ta hom­maa kyl­lä edes ole. Mikä epä­on­nis­tu­nut loh­du­tus ma­sen­ta­van aja­tuk­sen val­taa­mal­le mie­lel­le! Mut­ta tuo­hon pie­neen het­keen liit­tyi kak­si asi­aa, jois­ta ai­on nyt kir­joit­taa: puu­tar­han­hoi­to ja elä­män ly­hyys.

En vie­lä­kään hal­lit­se kuk­ka­pen­kin pe­rus­ta­mis­ta. On vai­kea teh­dä kuk­kais­tu­tus, joka oli­si koko ke­sän ai­na jos­ta­kin koh­taa kuk­ki­va, edes­tä ma­ta­lam­pi kuin ta­kaa, vä­reil­tään ta­sa­pai­noi­nen, mut­ta sa­mal­la pi­ris­tä­vä, ei hel­pos­ti kuo­le­va, ei lii­kaa työl­lis­tä­vä, ei vi­noon kas­va­va ei­kä nur­mel­le le­vit­ty­vä. Kuk­kien pi­täi­si vie­lä ol­la muo­dol­taan sel­lai­sia, jois­ta it­se pi­tää. Ei mi­tään pul­lo­har­jo­ja. Kuk­ka­penk­ki ah­dis­taa mi­nua.

Meil­lä oli pit­kään ke­vääl­lä lun­ta, ja tun­tui, et­tä kesä ei saa­vu iki­nä. Mut­ta taas se yl­lät­ti rä­jäh­dys­mäi­sel­lä tu­lol­laan, ja va­loi­sien öi­den an­si­os­ta ki­rim­me kiin­ni muu­ta kesä-Suo­mea kä­sit­tä­mät­tö­mäl­lä vauh­dil­la.

Pää­sim­me aloit­ta­maan kas­vi­maan lai­ton ja pi­ha­työt hy­vis­sä ajoin. Työ­suun­ni­tel­miim­me tuli kui­ten­kin muu­tos, kun pa­rin vii­kon ta­kai­nen myrs­ky kaa­toi pää­o­ven vie­res­sä kas­va­van pi­ha­koi­vum­me ja kat­kai­si toi­ses­ta lat­van. Mie­leen hii­pi aja­tus, et­tä min­kä­lai­sek­si uu­si pi­ha­koi­vu eh­tii kas­vaa mei­dän eli­nai­ka­nam­me…

Vii­me vii­kol­la meil­lä oli pit­kän ko­ro­na­e­ris­tyk­sen jäl­keen pit­käs­tä ai­kaa lap­sia käy­mäs­sä ko­to­na. Kä­vim­me tai­mi­os­tok­sil­la ja teim­me il­ta­myö­hään puu­tar­ha­töi­tä. Huo­ma­sin, kuin­ka hy­vää te­ke­vä vai­ku­tus te­ke­mi­sel­lä oli mei­hin kaik­kiin. Sain aa­vis­tuk­sen sii­tä, mitä puu­tar­han­hoi­to voi oi­ke­as­ti mer­ki­tä. Kun saa kai­vaa, is­tut­taa, kas­tel­la ja haa­veil­la kas­vus­ta ja on­nis­tu­mi­ses­ta. Ja teh­dä tuon kai­ken yh­des­sä!

Ty­töt ker­toi­vat, kuin­ka hei­dän ko­ti­ka­dul­laan Jy­väs­ky­läs­sä kas­vaa kau­nii­ta leh­muk­sia. Leh­mus kas­vaa me­nes­tyk­sek­kääs­ti tääl­lä Ter­vo­las­sa­kin, vaik­ka kas­vu­vyö­hyk­keem­me ei muu­toin ole ko­vin toi­vei­ta an­ta­va. Li­sä­sim­me leh­muk­sen­tai­met han­kin­ta­lis­taam­me.

Is­tu­tus­päi­vä­nä toi­nen ty­töis­täm­me sai vas­tuul­leen leh­muk­set. Minä toi­min hä­nel­le mul­ta- ja ve­si­kus­ki­na. Kuop­pa oli kai­vet­tu riit­tä­vän suu­rek­si, ja is­tut­ta­mi­nen käyt­ti hy­vin. Jo­ta­kin piti kui­ten­kin tar­kis­taa ne­tis­tä. Kun tu­lin mul­ta­kuor­man kans­sa pai­kal­le, luki Is­tut­ta­ja hu­vit­tu­nee­na mi­nul­le: ”Kas­vu on al­ku­vuo­si­na var­sin verk­kais­ta. Pa­rin en­sim­mäi­sen vuo­si­kym­me­nen jäl­keen vauh­ti no­peu­tuu ai­na 60 ikä­vuo­teen saak­ka. Täy­den mit­tan­sa puut saa­vut­ta­vat kui­ten­kin vas­ta noin 150 vuo­den iäs­sä. La­jis­ta riip­pu­en leh­muk­sen kes­ki-iäk­si ar­vi­oi­daan 200–250 vuot­ta.”

Em­me vält­ty­neet ky­sy­mäs­tä toi­sil­tam­me, mik­si ih­mi­si­kä on niin ly­hyt ja mik­si puut elä­vät kau­em­min kuin ih­mi­set.

Olen ka­dot­ta­nut jon­ne­kin tai­don naut­tia asi­ois­ta, jot­ka ovat täs­sä juu­ri nyt mi­nun ulot­tu­vil­la­ni ko­et­ta­va­na. Mie­lee­ni on jo­ten­kin juut­tu­nut tum­ma aja­tus elä­män ly­hyy­des­tä. Sii­hen liit­tyy myös vink­sah­ta­nut huo­li sii­tä, mis­tä kai­kes­ta pi­tää­kään luo­pua, kun oma maan­pääl­li­nen elä­mä lop­puu.

Täl­lai­siin häi­rit­se­viin aja­tuk­siin löy­tyy apu Paa­va­lin en­sim­mäi­ses­tä kir­jees­tä Ti­mo­teuk­sel­le. Sii­nä sa­no­taan: ”Suu­ri rik­kau­den läh­de us­ko kyl­lä on­kin, kun tyy­dym­me sii­hen mitä meil­lä on. Em­me me ole tuo­neet mi­tään mu­ka­nam­me maa­il­maan em­me­kä voi vie­dä mi­tään tääl­tä pois.”

Mi­ten pys­tyi­sin si­säis­tä­mään tuon aja­tuk­sen? Et­tä kaik­ki on lah­jaa. Et­tä us­ko­kin on lah­ja. Ja lo­pul­ta vain us­ko on tär­keä. Ja mi­ten voi­sin ym­mär­tää edes aa­vis­tuk­se­no­mai­ses­ti, et­tä kau­nein­kaan puu tai iki-iha­na daa­lia ei­vät ole mi­tään, ei­vät mi­tään, kun näen Ju­ma­lan tai­vaan!

Tääl­lä maan pääl­lä jat­ku­vat kui­ten­kin puu­tar­ha­työt niin kau­an kuin on elä­mää. Niin mei­dän­kin pi­has­sa. Os­tim­me tai­mi­tar­hal­ta ko­ral­li­hää­päi­vän kun­ni­ak­si ko­ral­li­pih­la­jan ja ko­ral­li­ka­nu­kan. Nii­den kas­vua seu­ra­tes­sa voi miet­tiä omaa elä­mään­sä. Sitä, mitä kaik­kea on saa­nut ja kuin­ka pal­jon on ai­het­ta kii­tok­seen.

Toi­vo Pek­ka­nen kir­joit­taa ru­nos­saan: ”Elä­mä on vain ly­hyt het­ki. / Vuo­det vie­ri­vät no­pe­as­ti ja van­huus yl­lät­tää mei­dät en­nen kuin aa­vis­tam­me­kaan. / Ih­mi­set hi­moit­se­vat niin mo­nia asi­oi­ta ja ku­lut­ta­vat kau­niit päi­vän­sä huk­kaan. / Yh­det hi­moit­se­vat kul­taa, toi­set val­taa, kol­man­net kun­ni­aa ja yl­häis­tä ase­maa. / Mut­ta kun kuo­le­man het­ki lä­hes­tyy ja he kat­so­vat taak­seen men­nyt­tä elä­mään­sä, niin he huo­maa­vat ol­leen­sa on­nel­li­sia vain nii­nä het­ki­nä jol­loin ovat ra­kas­ta­neet.”