Ko­tiim­me ko­koon­tui kau­nii­na elo­kuun vii­kon­lop­pu­na suu­ri jouk­ko las­tem­me ys­tä­viä. Tä­män pa­rin­kym­me­nen hen­gen yh­tei­se­nä ni­mit­tä­jä­nä on Jy­väs­ky­läs­sä elä­mi­nen jos­sa­kin elä­män vai­hees­sa. Osa oli juu­ri saa­nut opin­ton­sa pää­tök­seen ja oli jät­tä­mäs­sä kau­pun­gin. Osa oli jo muut­ta­nut pois kau­pun­gis­ta, mut­ta läm­min side en­ti­siin ys­tä­viin oli säi­ly­nyt. Osa jat­kaa opin­to­jaan tai on työ­e­lä­mäs­sä Jy­väs­ky­läs­sä. Oli sink­ku­ja, seu­rus­te­le­via ja pik­ku­per­hei­tä. Mu­ka­na oli­vat myös kol­men per­heen pie­no­kai­set Al­var, Maya ja Pau­li. Yh­tei­seen iloon eh­ti­vät het­ken osal­lis­tua myös naa­pu­rin rak­kaat ys­tä­vät.

Elo­kuun läm­pi­mät päi­vät ovat ai­nut­laa­tui­sia. Kesä oli tul­lut ta­kai­sin. Vaik­ka il­lat oli­vat jo hä­mär­ty­väi­siä, oli niis­sä jäl­jel­lä vie­lä päi­vien läm­pö.

Mei­dän ty­töt oli­vat vii­kol­la is­tu­neet pit­kään keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä laa­ti­mas­sa ruo­kai­lu­suun­ni­tel­maa vii­kon­lo­pul­le ai­van pie­niä yk­si­tyis­koh­tia myö­ten. Sit­ten he ajoi­vat kau­pun­kiin ja toi­vat au­ton täy­del­tä ruo­ka-ai­nek­sia. Ko­to­na oli kiva, odot­ta­va tun­nel­ma.

En­sim­mäi­set vie­raat saa­pui­vat tors­tai­na. Moni liit­ti tä­män vii­kon­lo­pun Suo­men tai Nor­jan La­pin lo­maan. Osa tuli var­ta vas­ten eri puo­lil­ta Suo­mea. Ys­tä­vyy­den mer­ki­tys­tä, ar­vos­ta­mis­ta ja vaa­li­mis­ta ei voi ase­tel­la sa­noik­si. Sen voi­vat vain ys­tä­vät kes­ke­nään ko­kea, ja me muut ais­tia ja näh­dä vie­rel­tä.

Osa vie­rais­ta on osal­lis­tu­nut use­am­man ker­ran mei­dän tyt­tö­jen jär­jes­tä­miin ju­han­nus- tai uu­den­vuo­den­ko­koon­tu­mi­siin. He­kin, jot­ka tu­li­vat mu­kaan en­sim­mäis­tä ker­taa, oli­vat heti kuin ko­to­naan. Nämä tä­män päi­vän ak­tii­vi­set nuo­ret ovat tot­tu­neet ko­koon­tu­maan mil­loin mis­sä­kin, ja he osaa­vat toi­mia heti en­nak­ko­luu­lot­to­mas­ti ja reip­paas­ti uu­sis­sa ti­lan­teis­sa ja olo­suh­teis­sa. Kaik­ki tie­dos­ta­vat sen, et­tä myös ruu­an­lait­to ja tis­kaus ovat osa yh­teis­tä te­ke­mis­tä. Jot­ta kaik­ki toi­mi­si kui­ten­kin jous­ta­vas­ti ja rei­lus­ti, ty­töt oli­vat laa­ti­neet ryh­mät, jot­ka huo­leh­ti­vat vuo­rol­laan ruo­kien val­mis­tuk­sis­ta ja ti­lan­teis­ta ruo­kai­lu­jen jäl­keen.

Voi sitä ener­gi­syyt­tä, ter­veyt­tä ja elin­voi­maa mikä näis­tä nuo­ris­ta huo­kui! He kä­vi­vät pe­laa­mas­sa jal­ka­pal­loa, pe­sä­pal­loa, taas jal­ka­pal­loa, he ui­vat ja pomp­pi­vat lai­tu­ril­ta, pe­la­si­vat kei­nu­pal­loa ja me­kas­ti­vat kuin lap­set kon­sa­naan. He läm­mit­ti­vät pi­ha­sau­naa ja taas me­ni­vät ui­maan. He heit­ti­vät tik­kaa, is­tui­vat ryh­mis­sä ja jut­te­li­vat tai vain oli­vat. He pilk­koi­vat sa­laat­ti­ai­nek­sia, aset­te­li­vat kai­ken kau­niis­ti, kat­toi­vat pöy­dän lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja, kan­toi­vat ruo­kia pöy­tään olo­huo­nee­seen ja vä­lil­lä ulos. Koh­ta he kor­ja­si­vat ruu­an pois ja huo­leh­ti­vat ison tis­kin, kun­nes seu­raa­van ate­ri­an lait­to al­koi jo lä­hes­tyä. He tu­li­vat eh­kä hie­man lii­an ly­hyi­den yö­u­nien jäl­keen aa­mu­virk­ku­jen val­mis­ta­mal­le aa­mu­pa­lal­le ja is­tui­vat pit­kään yh­des­sä. He viih­tyi­vät tois­ten­sa seu­ras­sa. Heil­lä oli hyvä ol­la.

Sit­ten he lau­loi­vat ja soit­ti­vat. He jär­jes­ti­vät per­jan­tain mu­siik­ki-il­lan. Mi­ten he osaa­vat­kaan kaik­kea? Jos so­vi­tus oli lii­an kor­kea, se trans­po­noi­tiin. Jos sä­es­tys oli lii­an tyl­sä, se imp­ro­vi­soi­tiin. He pe­rus­ti­vat yks kaks or­kes­te­rin ja heil­le tär­keä maa­kun­ta­lau­lu rai­ka­si: – – tääl­lä on ys­tä­vä voit­ta­ma­ton.” Yk­si au­tol­li­nen oli jal­ka­pal­lo­ken­täl­le men­nes­sä pe­rus­ta­nut ”Vir­tain nais­kuo­ron”. Se­kin esiin­tyi mu­siik­ki-il­las­sa. He­le­äs­ti ja kirk­kaas­ti.

Oh­jel­mail­las­sa oli haus­kaa ja herk­kää oh­jel­maa. Ai­van kuin yh­tei­sen vii­kon­lo­pun ki­tey­tyk­se­nä soi du­et­to­na ”– – kun an­noit sä ruu­mi­hin ter­ve­hen ja syö­men mi sy­käh­te­li, – – kun an­noit sä myös pari ys­tä­vää ja ne hy­vää, en pyy­dä ma enem­pää”. Ai­van kuin ru­kouk­se­na soi il­las­sa vie­lä: ”Oi laps, et­hän mil­loin­kaan ot­taa sä vois sun kät­tä­si en­ke­lin kä­des­tä pois.”

Mi­nun kii­tos­ru­kouk­se­ni on: ”Ra­kas Jee­sus, hyvä Pai­men, kul­je las­ten kans­sa tä­nään. Ole hei­dän ys­tä­vän­sä, niin kuin olit sil­loin, kun he oli­vat ai­van pie­niä. Kii­tos, et­tä olet an­ta­nut heil­le ys­tä­vyy­den lah­jan. Las­ten ys­tä­vä, kii­tos las­ten ys­tä­vis­tä.”