Hanna-Maria Jurmu
Sanomalehden sivujen yläreunaan on vedetty koko sivun poikki musta palkki, johon on painettu teksti Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Mustan palkin alla kaksi aukeamaa tekstiä ja kuvia. Kuvia sodasta ja sodan ulkopuolella sodasta puhuvista poliitikoista. Uutisia, analyysia ja sodan vaikutusten arviointia. Kun sota oli juuri alkanut, sanomalehdessä oli neljä mustan palkin aukeamaa. Kahdeksan sisäsivua sodasta. Lehden etusivulla oli lisäksi mustalle pohjalle painettu otsikko SOTA EUROOPASSA.
Sota on tullut lähelle. Ukrainasta ja sen kansasta on tullut tärkeä ja rakas maailman ihmisille. Euroopassa herännyt auttamistahto on yllättänyt voimallisuudellaan. Raha- ja tavaralahjoitusten määrä on suuri. Avun tarpeelle ei näy loppua. Eurooppa ei saa turtua sotaan. Eikä se turrukaan. Me emme turru.
Konkreettisen auttamisen lisäksi ihmiset haluavat näyttää myötätuntonsa Ukrainan kansalle monin erilaisin elein. Myötätunnon osoittaminen on kaunista, ja se myös vahvistaa ihmisen auttamishalua.
Ei ole ehkä välttämättä suuri uhraus antaa rahalahjoitus sodan uhrien auttamiseksi. Ei ole myöskään uhraus osallistua tempaukseen, joka voi saada mielen liikutuksen valtaan ja kylmät väreet kulkemaan läpi oman kehon. Mutta miten käy siinä vaiheessa, kun kotiin olisi mahdollisuus ottaa pakolaisia? Olisiko helppo laittaa vuoteet vieraille ihmisille, jakaa heidän kanssaan kylpyhuone, shampoopullo, sohva, jääkaappi, päivällinen, leipäpussi?
On sietämätöntä ajatella sodan uhreja. Nuori sotilas, myös vihollisen sotilas, on jonkun äidin oma pieni poika, jonkun isän uljas nuorukainen, jonkun pikkusisaren ihailema esikuva, nuoren naisen sydämen valtias, isovanhempien ylpeys. Sitten tulee sota ja koittaa päivä, jolloin häntä ei enää ole.
Sanomalehden mustan palkin rinnalle voisi painaa punaisen palkin. Se olisi verinen palkki.
Kuulin Ukrainasta kertovan radio-ohjelman, jonka puheen taustalla soi hiljaa ukrainalainen kehtolaulu. Se oli todella kaunis ja surullinen. Se soi kuin suomalainen kansanlaulu. Kehtolaulu toi mieleeni ajatuksen siitä, kuinka kaikki maailman äidit hoivaavat samalla tavalla lapsiaan. Kun äidit laulavat lapsiaan uneen, he muistelevat aikaa, jolloin he kantoivat lastaan kohdussaan. He miettivät hetkeä, joka on siinä juuri nyt, kun lapsi on nukahtamaisillaan. Mutta eniten he ehkä ajattelevat aikaa, joka tulee joskus, jolloin lapsi on lähtenyt äidin luota, mennyt pois suureen maailmaan. Suomalaisessa kehtolaulussa lauletaan: ”Muistatko äitisi laulua, kun olet maailmalla? Lapseni armas ja ainoa, kantama syömmeni alla…” Kaikki maailman äidit ovat samanlaisia.
Meneillään olevan sodan aikana äidit yrittävät suojella pienokaisiaan. He suojelevat lapsiaan pommisuojissa, vaeltaessaan turvaan naapurimaan puolelle ja saavuttuaan turvaan vieraiden ihmisten keskelle. Lasten turvallisuus menee kaiken muun edelle. Monet äidit ja lapset ovat päässeet ja pääsevät vielä pakenemaan sota-alueelta. Kaikilla pakeneminen ei ole onnistunut. Vihollinen on ollut julma.
Eivät maailman viisaimmat ja kokeneimmatkaan poliitikot tai valtioiden päämiehet pysty tekemään varmoja arvailuja siitä, kuinka Ukrainan alueella käynnissä oleva sota tulee päättymään. Jonakin päivänä me saamme nähdä sodan lopputuloksen. Moni nais- tai miessotilas, sotimaan joutunut Ukrainan kansalainen, muualta Euroopasta sotimaan tullut vapaaehtoinen tai sodan siviiliuhri ei näe sodan lopputulosta. He, jotka näkevät, miten sota päättyy, muistavat sodan uhrit. Eivätkä voi unohtaa mitään.
On niin julmaa joutua jättämään koti ja kotimaa ja hyvästellä maata puolustamaan jäävä perheenjäsen. Nuo hyvästijätöt ovat jääneet ja jäävät monille ukrainalaisille viimeisiksi hyvästeiksi. Hyvä Jumala, anna sodan loppua!
Runoilija Vikram Seth on kirjoittanut:
”Kaikki te jotka nukutte tänä yönä
kaukana rakkaistanne
ei kättä vasemmalla, ei oikealla,
Ja tyhjyys kaiken yllä –
Tietäkää, ettette ole yksin.
Koko maailma jakaa kyyneleenne,
joku yhtenä yönä, tai kahtena,
Ja jotkut kaikkina vuosinaan.”
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys