Han­na-Ma­ria Jur­mu

Sa­no­ma­leh­den si­vu­jen ylä­reu­naan on ve­det­ty koko si­vun poik­ki mus­ta palk­ki, jo­hon on pai­net­tu teks­ti Ve­nä­jän hyök­käys Uk­rai­naan. Mus­tan pal­kin al­la kak­si au­ke­a­maa teks­tiä ja ku­via. Ku­via so­das­ta ja so­dan ul­ko­puo­lel­la so­das­ta pu­hu­vis­ta po­lii­ti­kois­ta. Uu­ti­sia, ana­lyy­sia ja so­dan vai­ku­tus­ten ar­vi­oin­tia. Kun sota oli juu­ri al­ka­nut, sa­no­ma­leh­des­sä oli nel­jä mus­tan pal­kin au­ke­a­maa. Kah­dek­san si­sä­si­vua so­das­ta. Leh­den etu­si­vul­la oli li­säk­si mus­tal­le poh­jal­le pai­net­tu ot­sik­ko SOTA EU­ROO­PAS­SA.

Sota on tul­lut lä­hel­le. Uk­rai­nas­ta ja sen kan­sas­ta on tul­lut tär­keä ja ra­kas maa­il­man ih­mi­sil­le. Eu­roo­pas­sa he­rän­nyt aut­ta­mis­tah­to on yl­lät­tä­nyt voi­mal­li­suu­del­laan. Raha- ja ta­va­ra­lah­joi­tus­ten mää­rä on suu­ri. Avun tar­peel­le ei näy lop­pua. Eu­roop­pa ei saa tur­tua so­taan. Ei­kä se tur­ru­kaan. Me em­me tur­ru.

Konk­reet­ti­sen aut­ta­mi­sen li­säk­si ih­mi­set ha­lu­a­vat näyt­tää myö­tä­tun­ton­sa Uk­rai­nan kan­sal­le mo­nin eri­lai­sin elein. Myö­tä­tun­non osoit­ta­mi­nen on kau­nis­ta, ja se myös vah­vis­taa ih­mi­sen aut­ta­mis­ha­lua.

Ei ole eh­kä vält­tä­mät­tä suu­ri uh­raus an­taa ra­ha­lah­joi­tus so­dan uh­rien aut­ta­mi­sek­si. Ei ole myös­kään uh­raus osal­lis­tua tem­pauk­seen, joka voi saa­da mie­len lii­ku­tuk­sen val­taan ja kyl­mät vä­reet kul­ke­maan läpi oman ke­hon. Mut­ta mi­ten käy sii­nä vai­hees­sa, kun ko­tiin oli­si mah­dol­li­suus ot­taa pa­ko­lai­sia? Oli­si­ko help­po lait­taa vuo­teet vie­rail­le ih­mi­sil­le, ja­kaa hei­dän kans­saan kyl­py­huo­ne, sham­poo­pul­lo, soh­va, jää­kaap­pi, päi­väl­li­nen, lei­pä­pus­si?

On sie­tä­mä­tön­tä aja­tel­la so­dan uh­re­ja. Nuo­ri so­ti­las, myös vi­hol­li­sen so­ti­las, on jon­kun äi­din oma pie­ni poi­ka, jon­kun isän ul­jas nuo­ru­kai­nen, jon­kun pik­ku­si­sa­ren ihai­le­ma esi­ku­va, nuo­ren nai­sen sy­dä­men val­ti­as, iso­van­hem­pien yl­peys. Sit­ten tu­lee sota ja koit­taa päi­vä, jol­loin hän­tä ei enää ole.

Sa­no­ma­leh­den mus­tan pal­kin rin­nal­le voi­si pai­naa pu­nai­sen pal­kin. Se oli­si ve­ri­nen palk­ki.

Kuu­lin Uk­rai­nas­ta ker­to­van ra­dio-oh­jel­man, jon­ka pu­heen taus­tal­la soi hil­jaa uk­rai­na­lai­nen keh­to­lau­lu. Se oli to­del­la kau­nis ja su­rul­li­nen. Se soi kuin suo­ma­lai­nen kan­san­lau­lu. Keh­to­lau­lu toi mie­lee­ni aja­tuk­sen sii­tä, kuin­ka kaik­ki maa­il­man äi­dit hoi­vaa­vat sa­mal­la ta­val­la lap­si­aan. Kun äi­dit lau­la­vat lap­si­aan uneen, he muis­te­le­vat ai­kaa, jol­loin he kan­toi­vat las­taan koh­dus­saan. He miet­ti­vät het­keä, joka on sii­nä juu­ri nyt, kun lap­si on nu­kah­ta­mai­sil­laan. Mut­ta eni­ten he eh­kä ajat­te­le­vat ai­kaa, joka tu­lee jos­kus, jol­loin lap­si on läh­te­nyt äi­din luo­ta, men­nyt pois suu­reen maa­il­maan. Suo­ma­lai­ses­sa keh­to­lau­lus­sa lau­le­taan: ”Muis­tat­ko äi­ti­si lau­lua, kun olet maa­il­mal­la? Lap­se­ni ar­mas ja ai­noa, kan­ta­ma syöm­me­ni al­la…” Kaik­ki maa­il­man äi­dit ovat sa­man­lai­sia.

Me­neil­lään ole­van so­dan ai­ka­na äi­dit yrit­tä­vät suo­jel­la pie­no­kai­si­aan. He suo­je­le­vat lap­si­aan pom­mi­suo­jis­sa, va­el­ta­es­saan tur­vaan naa­pu­ri­maan puo­lel­le ja saa­vut­tu­aan tur­vaan vie­rai­den ih­mis­ten kes­kel­le. Las­ten tur­val­li­suus me­nee kai­ken muun edel­le. Mo­net äi­dit ja lap­set ovat pääs­seet ja pää­se­vät vie­lä pa­ke­ne­maan sota-alu­eel­ta. Kai­kil­la pa­ke­ne­mi­nen ei ole on­nis­tu­nut. Vi­hol­li­nen on ol­lut jul­ma.

Ei­vät maa­il­man vii­saim­mat ja ko­ke­neim­mat­kaan po­lii­ti­kot tai val­ti­oi­den pää­mie­het pys­ty te­ke­mään var­mo­ja ar­vai­lu­ja sii­tä, kuin­ka Uk­rai­nan alu­eel­la käyn­nis­sä ole­va sota tu­lee päät­ty­mään. Jo­na­kin päi­vä­nä me saam­me näh­dä so­dan lop­pu­tu­lok­sen. Moni nais- tai mies­so­ti­las, so­ti­maan jou­tu­nut Uk­rai­nan kan­sa­lai­nen, muu­al­ta Eu­roo­pas­ta so­ti­maan tul­lut va­paa­eh­toi­nen tai so­dan si­vii­liuh­ri ei näe so­dan lop­pu­tu­los­ta. He, jot­ka nä­ke­vät, mi­ten sota päät­tyy, muis­ta­vat so­dan uh­rit. Ei­vät­kä voi unoh­taa mi­tään.

On niin jul­maa jou­tua jät­tä­mään koti ja ko­ti­maa ja hy­väs­tel­lä maa­ta puo­lus­ta­maan jää­vä per­heen­jä­sen. Nuo hy­väs­ti­jä­töt ovat jää­neet ja jää­vät mo­nil­le uk­rai­na­lai­sil­le vii­mei­sik­si hy­väs­teik­si. Hyvä Ju­ma­la, an­na so­dan lop­pua!

Ru­noi­li­ja Vik­ram Seth on kir­joit­ta­nut:

”Kaik­ki te jot­ka nu­kut­te tänä yö­nä

kau­ka­na rak­kais­tan­ne

ei kät­tä va­sem­mal­la, ei oi­ke­al­la,

Ja tyh­jyys kai­ken yl­lä –

Tie­tä­kää, et­tet­te ole yk­sin.

Koko maa­il­ma ja­kaa kyy­ne­leen­ne,

joku yh­te­nä yö­nä, tai kah­te­na,

Ja jot­kut kaik­ki­na vuo­si­naan.”