Hanna-Maria Jurmu
Ikkunasta näkyy maisemani. Se on alkukevään maisema kauneimmillaan. Joki on vapautunut jäistä, ja tänään liputuspäivänä lipunlaskun jälkeen aurinko paistaa vielä heleästi ja kirkkaasti. On toukokuu. Ihana toukokuu. Luonto kertoo minulle: malta, malta hetki vielä odottaa. Älä väsy ruskeaan, älä väsy heleään vihreään. Kohta väripalettini räjähtää, kaikki voimani ovat vielä piilossa. Viikko tai kaksi vielä, niin olen tuonut sinulle aavistuksen kesästä.
Kun katson ikkunastani, taivas kaareutuu läntiseksi taivaaksi. Se on auringonlaskun maisema. Siellä jossakin muutaman kymmenen kilometrin päässä on Torniojoki ja kevättulvasta huumaantuneena kuohuva Kukkolankoski. Torniojoen toisella puolella on Ruotsi. Siellä eletään samaa kevättä, vain toisella kielellä. Näen ikkunastani heidän taivastaan. Heidän itäisessä maisemassaan siintää Suomi. Olemmekohan heidän itätuulensa?
Kaareutuvan taivaan edessä näkyy tummanvihreänä metsä. Kun tähyilen ikkunastani vasemmalle ja oikealle, vihreä metsä jatkuu niin pitkälle kuin silmä kantaa. Ihmisen silmille havumetsän kevät ei ole raisu ja villi muun luonnon lailla. Havupuiden vihreys on vakaa kuin elämä itse.
Ikkunanäkymässäni vihreän metsäseinämän edessä kulkee Valtatie 4. Moni Lappiin menevä tai sieltä tuleva ajaa kotini ohi. Tänään, toukokuisena iltana, liikennettä näyttää olevan vähän. Missä kaikki ihmiset ovat?
Lähellä nelostietä kulkee rautatie. Talvella jäässä oleva joen kansi kantaa junien äänet sisälle. Nyt junat kulkevat salaa minulta. Ikkunasta näkyy tauotta vilkkuva valo, joka varoittaa tasoristeyksestä. Junaradan poikki kulkeva tie yhdistää joen vartta kulkevan vanhan nelostien uuteen.
Kun lasken katsettani taas hieman, silmieni edessä virtaa Kemijoki. Se jakaa näkymäni joen länsipuoliseen ja itäpuoliseen maisemaan. Vaikka kello on jo yksitoista illalla, taivaan värit heijastuvat vielä selkeästi joen pintaan. Ilta on tyyni. Koivuissa ei ole vielä lehtiä. Mikään ei peitä jokinäkymää. Joki on voimamaisemani. Kuinkahan monta kertaa päivässä kotona ollessani kohotan katseeni joelle?
Maisema on kotini, sanoo keramiikkataiteilija Anu Pentik eräässä lehtihaastattelussa. Hän kertoo, kuinka hänen suosikkipaikkansa kotona on studio, jonka kaksi seinää ovat pelkkää ikkunapintaa lattiasta kattoon. Molempiin suuntiin avautuu järvimaisema. Kun taiteilijalta kysytään, mistä hän ei luopuisi, hän kertoo, että kodista hän voisi luopua, mutta ei kodista aukeavasta maisemasta.
Olen siirtänyt katseeni joen itäpuolelle, meidän puolelle. Jokitörmältä alkaa pelto. Se on vielä ruskea. Muutamien viikkojen kuluttua naapuritilan isäntä korjaa siitä jo ensimmäisen tuorerehusadon ja kohta sen jälkeen toisen. Pellon poikki kulkee uimapolkumme. Odotan kesää.
Sitten näen silmieni edessä kylätiemme. Sen varresta ovat lapsemme nousseet koulubussiin lukemattomia kertoja. Liikennettä kulkee harvakseltaan. Juhannusaattoiltana liikenne on ehkä vilkkain. Tie kiemurtelee jokivartta ja on kaunis ajaa yöttömänä yönä.
Katseeni siirtyy omalle pihalle. Näen istuttamiamme puita ja pensaita. Toivottavasti saamme elää vielä pitkään ja olla näkemässä niiden kasvun ja kukoistuksen.
Ikkunastani näkyy korkea kuusi, joka on niin lähellä talon seinää, etten näe sen latvaa. Kävyt painavat raskaina sen oksia. Kuusi on toisen pitkän kuusen kanssa pihapiirimme maamerkkejä. Niitä ei taida mikään tuuli kaataa. Kun ajamme kotiin vanhaa rantatietä etelästä päin, kuusemme näkyvät muita puita korkeampina. Hiljaiset kotimiehemme.
Ikkunani näkymä on yksi sielunmaisemistani. Sen eteen pysähdyn ja hiljenen. Jos asuisin kaupungissa, toivoisin löytäväni sieltäkin mielimaisemani, sielunmaisemani, joka rauhoittaa ja tekee yhtä aikaa iloiseksi ja surulliseksi. Sitä näkymää on mukava mielikuvitella.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys