Han­na-Ma­ria Jur­mu

Ik­ku­nas­ta nä­kyy mai­se­ma­ni. Se on al­ku­ke­vään mai­se­ma kau­neim­mil­laan. Joki on va­pau­tu­nut jäis­tä, ja tä­nään li­pu­tus­päi­vä­nä li­pun­las­kun jäl­keen au­rin­ko pais­taa vie­lä he­le­äs­ti ja kirk­kaas­ti. On tou­ko­kuu. Iha­na tou­ko­kuu. Luon­to ker­too mi­nul­le: mal­ta, mal­ta het­ki vie­lä odot­taa. Älä väsy rus­ke­aan, älä väsy he­le­ään vih­re­ään. Koh­ta vä­ri­pa­let­ti­ni rä­jäh­tää, kaik­ki voi­ma­ni ovat vie­lä pii­los­sa. Viik­ko tai kak­si vie­lä, niin olen tuo­nut si­nul­le aa­vis­tuk­sen ke­säs­tä.

Kun kat­son ik­ku­nas­ta­ni, tai­vas kaa­reu­tuu län­ti­sek­si tai­vaak­si. Se on au­rin­gon­las­kun mai­se­ma. Siel­lä jos­sa­kin muu­ta­man kym­me­nen ki­lo­met­rin pääs­sä on Tor­ni­o­jo­ki ja ke­vät­tul­vas­ta huu­maan­tu­nee­na kuo­hu­va Kuk­ko­lan­kos­ki. Tor­ni­o­jo­en toi­sel­la puo­lel­la on Ruot­si. Siel­lä ele­tään sa­maa ke­vät­tä, vain toi­sel­la kie­lel­lä. Näen ik­ku­nas­ta­ni hei­dän tai­vas­taan. Hei­dän itäi­ses­sä mai­se­mas­saan siin­tää Suo­mi. Olem­me­ko­han hei­dän itä­tuu­len­sa?

Kaa­reu­tu­van tai­vaan edes­sä nä­kyy tum­man­vih­re­ä­nä met­sä. Kun tä­hyi­len ik­ku­nas­ta­ni va­sem­mal­le ja oi­ke­al­le, vih­reä met­sä jat­kuu niin pit­käl­le kuin sil­mä kan­taa. Ih­mi­sen sil­mil­le ha­vu­met­sän ke­vät ei ole rai­su ja vil­li muun luon­non lail­la. Ha­vu­pui­den vih­reys on va­kaa kuin elä­mä it­se.

Ik­ku­na­nä­ky­mäs­sä­ni vih­re­än met­sä­sei­nä­män edes­sä kul­kee Val­ta­tie 4. Moni Lap­piin me­ne­vä tai siel­tä tu­le­va ajaa ko­ti­ni ohi. Tä­nään, tou­ko­kui­se­na il­ta­na, lii­ken­net­tä näyt­tää ole­van vä­hän. Mis­sä kaik­ki ih­mi­set ovat?

Lä­hel­lä ne­los­tie­tä kul­kee rau­ta­tie. Tal­vel­la jääs­sä ole­va joen kan­si kan­taa ju­nien ää­net si­säl­le. Nyt ju­nat kul­ke­vat sa­laa mi­nul­ta. Ik­ku­nas­ta nä­kyy tau­ot­ta vilk­ku­va valo, joka va­roit­taa ta­so­ris­teyk­ses­tä. Ju­na­ra­dan poik­ki kul­ke­va tie yh­dis­tää joen vart­ta kul­ke­van van­han ne­los­tien uu­teen.

Kun las­ken kat­set­ta­ni taas hie­man, sil­mie­ni edes­sä vir­taa Ke­mi­jo­ki. Se ja­kaa nä­ky­mä­ni joen län­si­puo­li­seen ja itä­puo­li­seen mai­se­maan. Vaik­ka kel­lo on jo yk­si­tois­ta il­lal­la, tai­vaan vä­rit hei­jas­tu­vat vie­lä sel­ke­äs­ti joen pin­taan. Il­ta on tyy­ni. Koi­vuis­sa ei ole vie­lä leh­tiä. Mi­kään ei pei­tä jo­ki­nä­ky­mää. Joki on voi­ma­mai­se­ma­ni. Kuin­ka­han mon­ta ker­taa päi­väs­sä ko­to­na ol­les­sa­ni ko­ho­tan kat­see­ni jo­el­le?

Mai­se­ma on ko­ti­ni, sa­noo ke­ra­miik­ka­tai­tei­li­ja Anu Pen­tik erääs­sä leh­ti­haas­tat­te­lus­sa. Hän ker­too, kuin­ka hä­nen suo­sik­ki­paik­kan­sa ko­to­na on stu­dio, jon­ka kak­si sei­nää ovat pelk­kää ik­ku­na­pin­taa lat­ti­as­ta kat­toon. Mo­lem­piin suun­tiin avau­tuu jär­vi­mai­se­ma. Kun tai­tei­li­jal­ta ky­sy­tään, mis­tä hän ei luo­pui­si, hän ker­too, et­tä ko­dis­ta hän voi­si luo­pua, mut­ta ei ko­dis­ta au­ke­a­vas­ta mai­se­mas­ta.

Olen siir­tä­nyt kat­see­ni joen itä­puo­lel­le, mei­dän puo­lel­le. Jo­ki­tör­mäl­tä al­kaa pel­to. Se on vie­lä rus­kea. Muu­ta­mien viik­ko­jen ku­lut­tua naa­pu­ri­ti­lan isän­tä kor­jaa sii­tä jo en­sim­mäi­sen tuo­re­re­hu­sa­don ja koh­ta sen jäl­keen toi­sen. Pel­lon poik­ki kul­kee ui­ma­pol­kum­me. Odo­tan ke­sää.

Sit­ten näen sil­mie­ni edes­sä ky­lä­tiem­me. Sen var­res­ta ovat lap­sem­me nous­seet kou­lu­bus­siin lu­ke­mat­to­mia ker­to­ja. Lii­ken­net­tä kul­kee har­vak­sel­taan. Ju­han­nu­saat­toil­ta­na lii­ken­ne on eh­kä vilk­kain. Tie kie­mur­te­lee jo­ki­vart­ta ja on kau­nis ajaa yöt­tö­mä­nä yö­nä.

Kat­see­ni siir­tyy omal­le pi­hal­le. Näen is­tut­ta­mi­am­me pui­ta ja pen­sai­ta. Toi­vot­ta­vas­ti saam­me elää vie­lä pit­kään ja ol­la nä­ke­mäs­sä nii­den kas­vun ja ku­kois­tuk­sen.

Ik­ku­nas­ta­ni nä­kyy kor­kea kuu­si, joka on niin lä­hel­lä ta­lon sei­nää, et­ten näe sen lat­vaa. Kä­vyt pai­na­vat ras­kai­na sen ok­sia. Kuu­si on toi­sen pit­kän kuu­sen kans­sa pi­ha­pii­rim­me maa­merk­ke­jä. Nii­tä ei tai­da mi­kään tuu­li kaa­taa. Kun ajam­me ko­tiin van­haa ran­ta­tie­tä ete­läs­tä päin, kuu­sem­me nä­ky­vät mui­ta pui­ta kor­ke­am­pi­na. Hil­jai­set ko­ti­mie­hem­me.

Ik­ku­na­ni nä­ky­mä on yk­si sie­lun­mai­se­mis­ta­ni. Sen eteen py­säh­dyn ja hil­je­nen. Jos asui­sin kau­pun­gis­sa, toi­voi­sin löy­tä­vä­ni siel­tä­kin mie­li­mai­se­ma­ni, sie­lun­mai­se­ma­ni, joka rau­hoit­taa ja te­kee yh­tä ai­kaa iloi­sek­si ja su­rul­li­sek­si. Sitä nä­ky­mää on mu­ka­va mie­li­ku­vi­tel­la.