Parturini kertoi kuulleensa ensimmäisen kerran vanhoillislestadiolaisuudesta teini-ikäisenä. Hän oli lomamatkalla vanhempiensa kanssa, kun he olivat pysähtyneet Kuopiossa huoltoasemalle. Pihaan oli ajanut toinen toistaan kuraisempia autoja, ja autoista oli noussut iloisia nuoria kuraisin farkuin ja kumisaappain. Maaningan suviseurat olivat juuri päättyneet.
Hollola, Kuusamo, Hankasalmi, Maaninka, miksei Nivalakin. Nimet vilahtelevat suviseuraravintolan pöydissä, ruoka-, vesi- ja vessajonojen puheissa. Ei, paikkakunnat eivät liity Suomen sodan taisteluihin. Mainituilla paikkakunnilla on vietetty kesäseuroja sateenvarjon alla kumisaappaat jalassa tai toppatakki päällä ja villapipo korvilla.
Hollolan suviseuroissa 1974 satoi vettä. Olin päässyt ripille viikkoa aikaisemmin. Suviseurojani väritti vahvasti illat rippikoulukavereiden kanssa, kunnes isä joutui keräämään perheemme teltan pois nilkkaan asti ulottuvasta vesilammikosta, ja siirryimme evakkoon Salpakankaan koulun yhteismajoitukseen. Bussikuljetus koululle lähti heti iltaseurojen jälkeen.
Hollolan suviseuroissa 1984 satoi jälleen vettä. Muistelen loppusanoissa mainitun, että jos suviseurat on väistämättä pidettävä joskus vesisateessa, ne kannattaisi pitää Hollolan sorapohjaisella lentokentällä. Vanhat diakuvat kertovat omaa kieltään mutaisen tien varteen uponneesta matkailuvaunusta, kolmesta pienestä pojasta ja aviomiestään pitkäksi venyneestä työvuorosta odottavasta nuoresta vaimostani. Emme sattuneet majoittumaan sora-alueelle.
Kuusamon suviseuroihin Määttälänvaaralle 1985 matkustimme helteessä. Pojat leikkivät menomatkan valokuvissa pelkissä t-vaippahousuissa. Itse seuroista meillä on kuvia vähän. Pojilla on villalapaset käsissä ja vauvalla toppapuku päällä. Yöllä kerrotaan olleen pakkasta ja maan valkoisessa kuurassa.
Hankasalmen suviseurat ovat jääneet historiaan saviseuroina, mutta minusta Maaningan suviseurat ne vasta saviseurat olivatkin. Vaasan Söderfjärdenin peltojen lieju on pelkkää pintaroisketta puoleen sääreen ulottuneen savolaisen sitkeän mudan kanssa. Eikä Hankasalmellakaan jatkuvasti satanut. Kaatosade alkoi lauantaina, ja sunnuntaina meidät hinattiin pois kentältä melkein auringonpaisteessa. Vesi ylsi hädin tuskin Opelin ovien alareunaan.
Lapsuuteni suviseuroissa oli aina helle. Iho paloi niskasta, eikä jalkateriin pinttyneitä variksensaappaita saanut pestyksi ilman perusteellista saunomista. Vaikka olen aikuisikäni suviseurakentille joskus saapunut ja usein poistunut traktorin hinauksessa, päällimmäinen mielikuvani on, että suviseuroissa paistaa aurinko.
Emme tule autuaiksi ja pelastu käymällä suviseuroissa ja muissa kesän suurissa nurmiseuroissa – niin kuin lapsemme niitä aikanaan nimittivät – vaan uskomalla. Minulle suviseurat ovat kuin lepotauko pitkällä taipaleella, kuin odotettu leiripaikka uuvuttavan päivämatkan illassa. Sääolot voivat koetella, kaluston ja varusteiden kanssa voi olla vastuksia, arjen asiat ja vaivat voivat tuntua ylittämättömiltä esteiltä. Silti koen suviseurat aurinkoisena, uskonelämää vahvistavana tapahtumana.
Muistan erityisesti suviseuroja, joihin saavuimme mahdottomalta tuntuneen kuorman keskeltä. Taakkojen alla oli ollut vaikea uskoa ja vaikea elää. Heti aattoseurojen ensimmäisen puheen sanat pysäyttivät. Ne auttoivat meitä jättämään arkiset huolet arkeen ja elämään muutaman päivän ajan suviseuraelämää. Uskomaan juuri siinä hetkessä. Uskomaan Jumalan haltuun sellaiset mieltä kuormittavat asiat, joihin itse emme voineet vaikuttaa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys