Nip­pu pil­kot­tu­ja juu­ra­koi­ta kui­vuu au­rin­gos­sa aal­to­pel­lis­tä, pah­vis­ta ja sa­vi­tii­lis­tä ky­hä­tyn ma­jan sei­nus­tal­la. Ohut sa­vun­ha­ju kan­tau­tuu var­jos­ta ma­ta­lien pui­den al­ta. Nai­nen kau­lii tai­ki­naa maa­kuop­paan sy­ty­te­tyn tu­len ää­rel­lä. Al­haal­ta laak­sos­ta kan­tau­tuu kak­si­tah­ti­sen, har­va­käyn­ti­sen moot­to­rin ää­ni. Tum­man­pu­nai­nen kuu­si­kym­men­tä­lu­vun mot­to­ri­pyö­rä pa­pat­taa ma­jan eteen suu­ri ri­su­kuor­ma ta­ra­kal­la. Mies nos­taa lap­set moot­to­ri­pyö­rän ben­sa­tan­kin pääl­tä ja al­kaa pur­kaa ri­su­kuor­maa. Nai­nen hy­myi­lee iloi­ses­ti tu­len ää­res­tä.

Jat­kan py­säh­ty­mät­tä sau­va­kä­ve­ly­lenk­ki­ä­ni. Al­haal­la laa­kos­sa le­vit­täy­ty­vät kau­pun­ki ja meri, jon­ka yli tu­le­vien pa­ko­lais­ten vas­taa­no­tos­ta ää­nes­te­tään näi­nä viik­koi­na ko­ti­maam­me mo­nes­sa kun­nan- ja kau­pun­gin­val­tuus­tos­sa.

Vain joi­ta­kin päi­viä ai­em­min pa­la­sin kym­me­nen päi­vän me­lon­ta­va­el­luk­sel­ta. Viih­dyn ret­ki­o­lois­sa, jois­sa elä­mä ku­tis­tuu pe­ru­sa­si­oi­den ää­rel­le. Ku­lu­tan juo­ma­vet­tä nor­maa­li­o­lois­sa noin kol­me lit­raa päi­väs­sä. Si­jaan vuo­tee­ni ret­ki­pat­jal­le telt­taan tai laa­vuun, mil­loin sel­lai­sen löy­dän. Päi­vät ryt­mit­ty­vät suun­nis­ta­mi­sen, ete­ne­mi­sen sekä ruo­ka- ja le­po­tau­ko­jen mu­kaan. Sää­ti­la vai­kut­taa olen­nai­ses­ti ret­ken kul­kuun. Sää­hän ei voi vai­kut­taa, mut­ta omien toi­mien ajan­koh­dan voi va­li­ta sään mu­kaan.

Saan elää ar­ki­päi­vä­ni kes­kus­läm­mi­tyk­sen, ve­si­joh­don ja puh­taan ve­den, ter­veys- ja kou­lu­tus­pal­ve­lui­den, hy­vien lii­ken­ne- ja tie­to­lii­ken­neyh­teyk­sien sekä kat­ta­van so­si­aa­li­tur­van ää­rel­lä. Mi­nun ei tar­vit­se pe­lä­tä pe­to­e­läi­miä, vä­ki­val­tais­ta vi­hol­lis­ta ei­kä nä­län­hä­tää. Kai­ken hy­vin­voin­nin kes­kel­tä voin poi­ke­ta ha­lu­a­mak­se­ni ajak­si luon­toon pe­ru­sa­si­oi­den ää­rel­le vir­kis­ty­äk­se­ni ja saa­dak­se­ni voi­maut­ta­via luon­to­ko­ke­muk­sia.

Maa­il­man ih­mi­sis­tä huo­mat­ta­va osa elää ku­ten ju­tun alus­sa ku­vaa­ma­ni vuo­ris­to­ma­jan per­he. On ih­mi­siä, joi­den koko omai­suus mah­tuu pie­neen säk­kiin tai tas­kuun. On ih­mi­siä, jot­ka ei­vät saa riit­tä­vää ra­vin­toa, kou­lu­tus­ta ja sai­raan­hoi­toa. Mitä mah­taa maa­kuo­pan ää­rel­lä tai­ki­naa kau­li­va nai­nen aja­tel­la hii­li­kui­tui­sin te­les­koop­pi­sau­voin son­nus­tau­tu­nees­ta, lii­kun­taa ja elä­myk­siä haa­li­vas­ta lenk­kei­li­jäs­tä? Eh­kä eri­lai­set maa­il­mat ei­vät edes koh­taa, vaan mie­len täyt­tää ilo kui­vas­ta, läm­pöä tuo­vas­ta ri­su­kuor­mas­ta.

Mie­tin ret­ki­päi­vie­ni as­keet­tis­ta elä­mää. Ver­taan sitä mie­les­sä­ni ete­läi­sen maan vuo­ril­la asu­vien sekä nii­den ih­mis­ten ar­keen, jot­ka läh­te­vät pa­ko­lai­si­na ko­ti­maas­taan kuin kar­ja­lai­set evak­koon vuo­si­kym­me­niä sit­ten. Mikä riit­tää jo­ka­päi­väi­sek­si lei­väk­si? Mikä on to­del­la tar­peen? Isä mei­dän -ru­kous opet­taa mei­tä jo­ka­päi­väi­sen lei­vän osal­ta koh­tuul­li­suu­teen. Ju­ma­lan mei­tä koh­taan osoit­ta­ma hy­vyys vel­voit­taa mei­tä ot­ta­maan tois­ten tar­peet huo­mi­oon ja ja­ka­maan omas­tam­me.