”Päätin lopultakin olla rehellinen itselleni. En enää halunnut näytellä uskovaista. Tiedän, että en pysty elämään uskovaisen ihmisen elämää.”
Kenties sinäkin olet joskus kuullut yllä olevan lausahduksen. Tai ehkä olet itse ajatellut asiaa, vaikket ole ajatustasi ääneen lausunutkaan. Olenko rehellinen itselleni? Pystynkö tai haluanko säilyttää uskoni arkipäivän elämässäni ja valinnoissani?
Olin lähtenyt liikkeelle varhain. Aamuinen pilvipouta oli vaihtunut vesisateeksi. Tuuli oli noussut ja kääntynyt vastaan, ja sateen lakattua olin eksynyt suuren pohjoisen kaupungin loputtomille pyöräteille. Kaupungista päästyäni tuuli oli iltapäivällä tyyntynyt, ja aurinko paahtoi armottomasti laajoja soita halkovan maantien pitkille, uuvuttaville suorille. Polkupyörän istuin hiersi, jalkaterät ja sormet puutuivat, väsytti. Hiestä märkä ruumiini houkutteli hetteisen suon paarmoja puoleensa. Matkaa oli vielä, mutta voimat olivat ehtyneet.
Poljin kilometrien mittaista tasaista suoraa arkiviikon iltaan hiljentyvällä maantiellä. Hätistelin paarmoja kasvoiltani. Ohiajavan linja-auton ilmavirta tuntui virkistävältä tuulahdukselta, mutta pian paahtava ilma laskeutui jälleen tukahduttavana ympärilleni. Mietin, mitä ihmettä teen täällä – miksi oikeastaan olen lähtenyt koko matkalle? Mitä kenellekään kuuluu, jos jätän matkan kesken? Itse olen matkalle lähtenyt, ja itse päätän, miten se jatkuu. Olen rehellinen itselleni ja myönnän, että olen lähtenyt voimiini nähden liian vaativalle taipaleelle. Liftaan seuraavan ohiajavan linja-auton tai traktorin kyytiin, ajattelin väsyneenä.
Ilta kului. Linja-autoa ei tullut. Ei tullut traktoriakaan. Pidin lyhyen lepotauon ja jatkoin polkemista. Vähitellen voimat alkoivat palata. Päätin voittaa itseni ja kokeilla, miten pitkälle jaksan. Ja mitä pitemmälle jaksoin, sen mielekkäämmältä taival tuntui. Auringon laskiessa ilma viileni, ja vaikka tunsin väsyväni, iloitsin matkasta ja päämäärän lähenemisestä.
Pitkällä vaelluksella tai urheilusuorituksessa mieli taistelee rasituksen sietämisen ja oman mukavuuden välillä. Johonkin rajaan asti rasitus voi tuntua nautinnolta, mutta voimien ehtyessä motivaatiota koetellaan. Mieli puntaroi tavoitteen ja sen aiheuttaman vaivan mielekkyyttä.
Uskonelämä ei onneksi rakennu oman suorituskyvyn varaan. Uskominen ei ole suoritus niin kuin pitkä vaellus tai maratonjuoksu, eikä sitä varten treenata ja nousta taitotasolta toiselle. Perisynnistä osallisena meillä ei ole voimaa, taitoa eikä osaamista synnittömään elämään. Rehellisesti syntisenä uskovainen ihminen saa uskoa syntinsä anteeksi Jeesuksen lunastustyön perusteella.
Paavali luonnehtii Roomalaiskirjeessä ihmisen kaksiosaisuutta näin: ”Sillä hyvää, jota minä tahdon, en minä tee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä. Mutta jos minä teen, jota en minä tahdo, niin en minä sitä enää tee, vaan synti, joka minussa asuu.”
Perisynnin vaivaama mieli ja oma uskonheikkous puhuvat samaan tapaan kuin vähäiset reisilihakseni – et kuitenkaan jaksa, jätä kesken. Ja rehellisesti voin itselleni vastata, että en jaksakaan – omin voimin. Siksi saan uskoen turvautua siihen anteeksiantamukseen, jonka Jeesus lunasti minunkin puolestani Golgatan ristillä. Uskomisen taipaleella ei tarvitse suoriutua hyvin eikä nopeasti. Askel, tai niin kuin maatiellä, tolpanväli kerrallaan. Heikkokin usko riittää, kaikki muu tulee perässä. Taivasmatkalla ei tehdä ennätyksiä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys