Kant­to­ri aloit­taa vir­ren. Pu­jot­te­len kou­kuis­sa riip­pu­vien kä­si­lauk­ku­jen ja pääl­lys­tak­kien ja äi­din vie­res­sä is­tu­vien ih­mis­ten vä­lis­tä kir­kon pen­kis­tä pu­nai­sel­le käy­tä­vä­ma­tol­le. Saan kä­vel­lä käy­tä­vää hy­vän ai­kaa, en­nen kuin olen ras­kaas­ti avau­tu­val­la ul­ko-ovel­la.

Pää­sen ul­ko-oves­ta kir­kon ki­vi­sil­le ul­ko­por­tail­le. Kat­se­len puis­to­ka­tua mo­lem­piin suun­tiin. Ka­dun toi­sel­la puo­lel­la on kou­lu. Si­sa­ruk­se­ni ovat kou­lus­sa, minä olen äi­din kans­sa iso­jen seu­ro­jen päi­vä­seu­rois­sa. Lap­suu­te­ni isot seu­rat al­koi­vat sun­nun­tain mes­sul­la ja päät­tyi­vät tiis­tai-il­ta­na eh­tool­lis­kirk­koon.

Vir­ren ään­tä ei kuu­lu enää. Pu­jah­dan ta­kai­sin si­sään suu­res­ta oves­ta, kun joku as­tuu sii­tä ulos. Etei­sen mo­lem­mil­ta lai­doil­ta nou­se­vat por­taat ur­ku­par­vel­le, ja pit­kä käy­tä­vä vie koh­ti alt­ta­ria. Mie­tin, mis­sä äi­ti on. Mis­tä läh­din? Olen­ko ol­lut jo kau­an pois­sa? On­ko äi­ti enää tääl­lä?

Kä­ve­len hi­taas­ti pit­kää käy­tä­vää koh­ti alt­ta­ria. Kir­kon penk­ke­jä on lo­put­to­mas­ti. Kat­son jo­kai­sen va­sem­mal­la puo­lel­la ole­van pen­kin pääs­tä niin pit­käl­le kuin voin näh­dä. Penk­ke­jä on ti­he­äs­sä, ih­mi­sil­lä on tum­mat vaat­teet, tak­ke­ja riip­puu sel­kä­no­jal­la ja pul­lei­ta kä­si­lauk­ku­ja. En tun­ne ke­tään, äi­ti ei ole tääl­lä.

Alt­ta­ril­la kään­nyn ta­kai­sin ja kat­son nyt kir­kon toi­sen puo­len pen­kit huo­lel­li­ses­ti ja tar­kas­ti. Muis­tin, et­tä is­tuim­me täl­lä puo­lel­la mel­ko edes­sä, mut­ta en näe äi­tiä. äi­ti ei ole tääl­lä­kään. Etei­ses­sä täti nos­taa mi­nut sy­liin­sä. Pit­kän ajan ku­lut­tua kir­kos­ta al­kaa tul­la ulos ih­mi­siä. äi­ti­kin tu­lee. Sa­mal­la tun­nen myös tä­din, joka pi­te­lee mi­nua sy­lis­sään.

Vel­je­ni ja hä­nen ka­ve­rin­sa hiih­tä­vät jo­ki­var­res­ta met­sän si­sään kan­san­hiih­to­laa­ti­kol­le. Jään joen var­teen lä­hel­le sil­taa odot­ta­maan. Joki on tut­tu, mai­se­ma on tut­tu, sil­lan toi­sel­la puo­lel­la on laa­jo­ja suo­a­lu­ei­ta ja met­sää. Sin­ne ei kan­na­ta men­nä yk­sin. Yh­täk­kiä alan miet­tiä, mis­tä päin tu­lim­me tän­ne ja mi­hin päin on hiih­det­tä­vä, et­tä pää­see ko­tiin.

Olen­ko­han ol­lut kau­an met­säs­sä? On­ko­han veli ja vel­jen ka­ve­ri men­neet ko­tiin tois­ta kaut­ta? He hiih­ti­vät tuon­ne päin, mut­ta täs­tä pää­see myös mui­hin suun­tiin. Paik­ka on tut­tu, olen käy­nyt tääl­lä en­nen­kin, mut­ta mis­sä on koti?

Mies hiih­tää sil­lan toi­sel­ta puo­lel­ta ki­vää­ri ja pul­lea rep­pu se­läs­sään, py­säh­tyy ja ky­syy, olen­ko ek­sy­nyt. Hiih­däm­me yh­des­sä, kun­nes ohi­tam­me tu­tun so­ra­kuo­pan ja edes­sä on tut­tu­ja ta­lo­ja, koti.

Vuo­si­kym­me­niä myö­hem­min nou­sen koko il­lan jat­ku­nees­sa sa­tees­sa ja sa­ke­as­sa su­mus­sa pie­nel­le me­ren saa­rel­le. Olen pit­käl­lä me­lon­ta­mat­kal­la, teen lei­rin, ja yö­vyn saa­res­sa. Olin me­lo­nut su­mun se­as­sa kor­ke­an ja pit­kän sil­lan al­ta, ja sen avul­la mää­ri­tän kar­tal­ta, mis­sä olen. Aa­mul­la sumu al­kaa ohen­tua, ja näen joi­ta­kin sa­to­ja met­re­jä ym­pä­ril­le­ni.

Ke­rään lei­ri­ni ja jat­kan mat­kaa. Kat­son kar­tal­ta, et­tä oi­ke­al­le jää kol­me saar­ta ja va­sem­mal­le yk­si pit­kä saa­ri, jon­ka jäl­keen kään­nyt­tä­vä va­sem­mal­le. Sään sel­jet­tyä nä­ky­vyys pa­ra­nee ja ha­vah­dun, et­tei mai­se­ma vas­taa­kaan kart­taa­ni, saa­ria on enem­män ja nii­den jäl­keen avau­tuu avo­me­ri. Mis­sä olen? Kat­son kom­pas­sia. Olen kul­ke­nut 180 as­tet­ta vää­rään suun­taan.

Ek­sy­mi­sen huo­maa ai­na lii­an myö­hään. Ek­sy­mi­nen joh­tuu useim­min sii­tä, et­tä nä­em­me mai­se­man sel­lai­se­na kuin toi­vom­me tai luu­lem­me sen ole­van em­me­kä huo­maa nii­tä asi­oi­ta, jot­ka poik­ke­a­vat omas­ta mie­li­ku­vas­tam­me. Nä­em­me ym­pä­ris­tön sel­lai­se­na kuin it­se ha­lu­am­me. Py­sy­äk­seen kar­tal­la on seu­rat­ta­va ajan ku­lu­mis­ta, tar­kis­tet­ta­va suun­taa kom­pas­sis­ta tai au­rin­gos­ta, lu­et­ta­va kart­taa ja ver­rat­ta­va sitä jat­ku­vas­ti mai­se­maan.

Ai­na ei tie­dä var­mas­ti, on­ko ek­syk­sis­sä vai kar­tal­la. Sil­loin on syy­tä py­säh­tyä, le­vä­tä het­ki ja le­vät­ty­ään kat­soa uu­sin sil­min ym­pä­ril­leen. Sa­mal­la ta­val­la omas­sa elä­mäs­säm­me on syy­tä py­säh­tyä, kun mai­se­ma ym­pä­ril­läm­me al­kaa tun­tua vie­raal­ta, il­man­suun­nis­ta on epä­var­muut­ta em­me­kä enää var­mas­ti tie­dä, mis­sä olem­me ja mi­hin olem­me mat­kal­la.