Olen huo­no ker­to­maan omas­ta us­kos­ta­ni muil­le ih­mi­sil­le. Asia on mi­nul­le kui­ten­kin tär­keä, elän us­kos­ta­ni.

Lap­suu­te­ni poh­joi­ses­sa kau­pun­gis­sa eli vie­lä sel­lai­sia ih­mi­siä, jot­ka pian päi­vää sa­not­tu­aan ky­syi­vät, kuin­ka on si­nun au­tuu­te­si lai­ta. Tai et­tä mi­ten ai­ot viet­tää pit­kän ian­kaik­ki­suu­te­si. Moni us­koi ”suu au­ki”, pu­hut­te­li ih­mi­siä so­pi­val­la ja so­pi­mat­to­mal­la het­kel­lä.

Jos Fa­ce­book, Twit­ter, What­sApp tai Ins­tag­ram oli­si­vat toi­mi­neet lan­ka­liit­ty­mis­sä, min­kä­lai­sia päi­vi­tyk­siä suur­ten he­rä­tys­ten ai­ka­na oli­si teh­ty? Mitä oli­si peu­ku­tet­tu ja mitä ja­et­tu? Men­nei­den vuo­si­kym­men­ten so­si­aa­li­nen me­dia toi­mi ”suu au­ki”. Saa­ris­tos­sa li­pu­tet­tiin val­koi­sel­la la­ka­nal­la me­rel­le, et­tä tääl­lä se­li­te­tään il­lal­la Ju­ma­lan sa­naa. Maal­la toi­mi­tet­tiin lap­set hiih­tä­mään kut­sua ta­los­ta ta­loon.

On­ko us­ko­mi­ses­ta tul­lut van­ha­nai­kais­ta ku­ten isä­ni har­maan­si­ni­ses­tä Ford Ang­li­as­ta, joka vuo­si­kym­me­niä sit­ten va­lit­tiin vuo­den au­tok­si, mut­ta kel­paa nyt vain mu­se­oon? Kuka peu­kut­taa nyt Ang­li­aa käyt­tö­au­to­na ihan to­si­mie­les­sä? Kuka us­kal­taa näyt­tää net­tip­ro­fii­lis­saan ah­taal­ta ja van­ha­nai­kai­sel­ta.

Tek­niik­ka ke­hit­tyy, elä­män­tyy­lit muut­tu­vat. Nip­pe­li­tie­don mää­rä kas­vaa ja ih­mis­ten ko­ke­mus­pii­ri laa­je­nee. Van­ho­jen ar­vo­jen säi­lyt­tä­mi­nen al­kaa poi­ke­ta ym­pä­ris­tön elä­mäs­tä, pis­tää sil­mään. Ko­vien ar­vo­jen po­la­ri­soi­tu­nees­sa maa­il­mas­sa poik­ke­a­mi­nen val­ta­vir­ras­ta ky­syy roh­keut­ta. Har­va tun­tee ar­moa ja hy­väk­syn­tää toi­si­na­jat­te­li­jaa koh­taan. Pe­ri­syn­tiä kan­ta­van ih­mi­sen pe­ru­so­le­mus ei kai­kes­ta ke­hi­tyk­ses­tä huo­li­mat­ta ole muut­tu­nut. Syn­ti hou­kut­taa. Pe­rus­ky­sy­mys ”Sa­noi­ko Ju­ma­la to­del­la niin?” elää ja voi hy­vin.

Oman us­kon­va­kau­muk­sen esil­lä pi­tä­mi­nen ei ai­na tun­nu hel­pol­ta ja vir­ta­vii­vai­sel­ta. Si­säl­tää­hän va­kau­mus val­ta­kult­tuu­ris­ta jäl­keen jää­neen kä­si­tyk­sen oi­ke­as­ta ja vää­räs­tä, syn­nis­tä ja pe­las­tuk­ses­ta. Les­ta­di­o­lai­suu­den pii­ris­sä va­kiin­tu­neet elä­män­ta­vat ja -va­lin­nat täh­tää­vät oman, hen­ki­lö­koh­tai­sen us­kon säi­ly­mi­seen. Heik­ko ja ar­ka­kin us­kon tun­nus­ta­mi­nen suo­je­lee usein jo en­nal­ta ti­lan­teil­ta, mis­sä oma us­ko voi­si käy­dä hei­kok­si.

Jä­tet­ty­ä­ni pit­kä­ai­kai­sen työ­paik­ka­ni ava­sin am­mat­tii­ni liit­ty­vät net­ti­si­vut. Sain en­sim­mäi­sen vies­tin net­ti­si­vu­jen kaut­ta vä­lit­tö­mäs­ti. Vies­tin mu­kaan oli oi­kein, et­tä van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sik­si lu­keu­tu­vat ih­mi­set la­kais­taan pois yh­teis­kun­nan ja yri­tys­ten eri teh­tä­vis­tä. Vies­tin ano­nyy­mi lä­het­tä­jä yleis­ti ih­mis­ten pa­hat teot kaik­kien van­hoil­lis­les­ta­di­o­lais­ten tyyp­pi­o­mi­nai­suuk­sik­si.

Net­ti­si­vu­je­ni yl­lä­pi­tä­jä toi­mit­ti ih­me­tel­len vies­tin mi­nul­le. Hän oli sel­vit­tä­nyt, mis­tä vies­ti oli lä­he­tet­ty, kos­ka piti sitä vi­ha­vies­ti­nä. Yl­lä­pi­tä­jä oli pai­koit­ta­nut vies­tin läh­te­neek­si tie­tyl­tä hy­vin sup­pe­al­ta alu­eel­ta. Alu­een si­säl­lä oli suu­ri toi­mis­to­ta­lo, en­ti­nen työ­paik­ka­ni.

En ol­lut us­ko­nut työ­pai­kal­la­ni ”suu au­ki” niin kuin suur­ten he­rä­tys­ten ai­ka­na us­kot­tiin. Toi­min jois­sa­kin asi­ois­sa toi­sin kuin työ­yh­tei­sös­sä­ni oli ta­pa­na. Ha­lu­sin säi­lyt­tää oman us­ko­ni usein ar­ka­na ja pe­lok­kaa­na. En ol­lut us­ko­na­si­ois­sa roh­kea en­kä teh­nyt lä­he­tys­työn san­ka­ri­te­ko­ja.

Ty­lyy­des­tään huo­li­mat­ta ano­nyy­min lä­het­tä­jän vies­ti loh­dut­ti ja roh­kai­si mi­nua. Mi­nut oli kui­ten­kin tun­net­tu pit­kä­ai­kai­ses­sa työ­yh­tei­sös­sä­ni us­ko­vai­se­na ih­mi­se­nä.