Värikkääseen tuulipukuun pukeutunut nainen tutkii keskittyneesti pienen pohjoisen kunnan kirjakaupan onnittelukorttitelinettä. Lopulta nainen löytää etsimänsä, astelee kassalle ja kysyy kirjakauppiaalta:
– Onkohan tämä uskovaiselle sopiva?
Kirjakauppias tutkii viisikymmenvuotiaalle tarkoitettua piirrettyä korttia, jossa väitetään päivänsankarin vaikuttavan reilusti ikäistään nuoremmalta.
– Kyllä tämän voi antaa. Ei minusta tässä ole mitään sopimatonta.
– Kun en mitenkään haluaisi loukata. Kun minä olen tämmöinen kevytmielinen ja syntinen. Siitä se on monesti sanonut, kun asun susiparina. Viisitoista vuotta jo asunut.
Vilkaisen korttia ohimennen enkä minäkään huomaa siinä mitään loukkaavaa. En tiedä, minkälaisen uskon tunnustajalle kortti on menossa, mutta tilanne pysäyttää. Itsensä syntiseksi tunnustava nainen haluaa toivottaa onnea uskovaisena tuntemalleen ystävälle niin, ettei loukkaisi tämän uskonnollisia tunteita.
Mieleeni nousee eräs tilanne lapsuudestani. Isäni rannekello pysähtyi. Lapsuudenkotini naapurissa asuva kelloseppä puhdisti koneiston ja sai kellon taas käymään. Isä tarjosi maksua, mutta kelloseppä ei halunnut palkkiota hyvältä naapurilta. Isä antoi kuitenkin pienen setelin, että kelloseppä kävisi kahvilla.
Päiviä myöhemmin isä muisti, että kelloseppä tunnustaa sellaista uskoa, jossa kahvinjuontia pidetään syntinä. Asia alkoi vaivata isän mieltä: loukkaantuikohan kelloseppä. Miltä minusta tuntuisi, jos minulle tarjottaisiin rahaa, että kävisin kaljalla, isäni pohti.
Vaikka isäni oli ahkera korjaamaan taitamattomuuksiaan, kellosepän kahviraha-asia taisi jäädä hoitamatta. Arvelen näin käyneen, koska isän täyttäessä viisikymmentä vuotta kelloseppä ojensi isälleni ystävällisten onnittelusanojen saattelemana uskonsuuntansa amerikkalaista alkuperää olevan perusteoksen.
Kirja päätyi juhlan jälkeen olohuoneen kaappiin äitini Knittax-neulekoneen saksan- ja ruotsinkielisten käyttöohjekirjojen väliin. Sieltä kirja vuosikymmenien kuluttua löytyi, kun kotitaloani tyhjennettiin isäni poismenon jälkeen. Luulen, etteivät kirjaa muut lukeneet kuin minä joskus alusta jonkin matkaa, mutta ei kirjaa poiskaan heitetty. Se oli kelloseppänaapurimme pyhä kirja.
Raamattu neuvoo elämään sovussa kaikkien kanssa, mikäli se meistä riippuu. On taito keskustella ystävällisesti ja rakentavasti, vaikka ei olisi keskustelukumppanin kanssa samaa mieltä. Vielä vaativampi taito on keskustella elämän peruskysymyksistä rakentavasti läheisen ystävän, puolison, oman lapsen tai vanhemman kanssa, kun hän on valinnut elämäänsä hyvin erilaisen arvomaailman.
Kunpa muistaisimme, kuinka Hyvä Paimen kutsuu ja hoivaa lampaitaan. Kunpa Hyvän paimenen ääni saisi ohjata elämäämme silloinkin, kun rajojaan etsivän karitsan uhmatessa mielemme kuohuu tunneskaalan pärskeillä suuttumuksesta pettymykseen ja suruun, toivosta epätoivoon ja huoleen, pelkoon ja ahdistukseen.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys