Mon­ta pit­kää vuot­ta sei­soit kah­den ja­lan va­ras­sa. Toi­nen jal­ka­si oli lap­suu­de­nus­kos­sa, toi­nen ky­see­na­lais­ta­mi­sen vir­ras­sa. Ais­tin sen ole­muk­ses­ta­si, pit­kis­tä hil­jais­ta jak­sois­ta, saa­pu­mi­sis­ta­si ja läh­döis­tä­si. Ais­tin sen pu­hees­ta, ais­tin sen pie­nis­tä ar­ki­päi­vän asi­ois­ta.

Lä­hi­pii­ris­tä­si moni oli luo­pu­nut, muut­ta­nut ajat­te­lu­ta­paan­sa ja asen­net­taan uu­de­nai­kai­sek­si, jär­jel­lä kä­si­tet­tä­väk­si. Ei­kä hei­dän elä­män­sä ja ar­ki­päi­vän­sä ol­lut rik­koon­tu­nut ihoa polt­ta­van tu­len kal­tai­sek­si kär­si­myk­sek­si. Si­nul­la ja mo­nel­la ys­tä­väl­lä­si on ter­veel­li­set elä­mä­nar­vot. Pär­jäät­te kyl­lä täs­sä elä­mäs­sä. Niin toi­von.

Pu­huim­me elä­mäs­tä ja ikui­suu­des­ta, kun ys­tä­vä vie­rel­lä­si nos­ti toi­sen­kin jal­kan­sa lap­suu­de­nus­kos­ta. Ha­lu­sin vah­vis­taa Si­nua, mut­ta en osan­nut. Ja kui­ten­kin Sinä ha­lu­sit säi­lyt­tää us­ko­si, vaik­ka sei­soit us­kos­sa­si kuin yk­si­näi­nen sie­men­puu syys­tuu­les­sa hak­kuu­au­ke­al­la.

Sii­tä on jo ai­kaa, kun ys­tä­vät ar­kail­len ky­syi­vät Si­nus­ta. He ei­vät ky­sy­neet Si­nul­ta suo­raan, kos­ka pel­kä­si­vät, et­tä tai­ta­mat­to­muut­taan tait­tai­si­vat elä­vän ver­son. Toi­voin, et­tä he oli­si­vat ol­leet vää­räs­sä, ja eh­kä he oli­vat­kin. Sii­tä­hän on jo ai­kaa.

Ken­ties olit kan­ta­nut kau­an epäi­lys­ten taak­kaa mie­les­sä­si. Ai­em­min oi­ke­al­ta tun­tu­neet asi­at oli­vat al­ka­neet tun­tua ra­joi­tuk­sil­ta, sään­nöil­tä. Taa­kan kan­ta­mi­nen kyl­lä uu­vut­taa vah­van­kin ih­mi­sen. Lap­suu­de­nus­ko käy ja­lan al­la hei­kok­si il­man ruo­kaa, il­man evan­ke­liu­min läm­pöä ja ys­tä­vien kan­nat­te­le­via kä­siä. Ajau­duit vir­ras­sa kau­as, lap­suu­sus­kon ran­ta ma­dal­tui tai­vaan ja vir­ran vä­lil­lä ohu­ek­si vii­vak­si, kun­nes aal­lot huuh­toi­vat sen mur­tu­vak­si vaah­dok­si. Otit uu­den suun­nan.

Us­ko on Ju­ma­lan lah­ja, jon­ka Ju­ma­la lah­joit­ti Si­nul­le elä­män myö­tä­jäi­se­nä. Us­ko säi­lyy sy­dä­mes­sä, kun sitä ruo­ki­taan ja hoi­de­taan Py­hän Hen­gen ope­tuk­sel­la. Us­kon lah­jan ka­dot­taa, kun Py­hän Hen­gen ää­ni hii­puu ih­mi­sen si­sim­mäs­sä. Jo pa­ra­tii­sis­sa Py­hän Hen­gen ää­ni jäi toi­sek­si käär­meen hou­kut­te­le­van tar­jouk­sen edes­sä. Näin voi käy­dä edel­leen meil­le jo­kai­sel­le. Ja juu­ri sik­si Jee­sus tuli tän­ne maa­il­maan ja so­vit­ti mei­dän syn­tim­me.

Muis­te­lim­me py­häin­päi­vä­nä edes­men­nei­tä ys­tä­vi­äm­me. Il­lan­suus­sa sy­ty­tim­me kynt­ti­län lä­hei­sen ih­mi­sen hau­dal­le. Hau­dal­la ajat­te­lim­me elä­män ra­jal­li­suut­ta, elä­män an­ta­jaa ja elä­män päät­tä­jää. Em­me tie­dä, mil­loin ai­kam­me tääl­lä päät­tyy. Lä­hei­sem­me elä­mä oli päät­ty­nyt ajal­li­ses­ti kat­so­en ai­van lii­an var­hain, kes­ken elä­män.

Toi­von Si­nul­le hy­vää elä­mää, mut­ta vie­lä enem­män toi­von Si­nul­le hy­vää ian­kaik­ki­suut­ta. Em­me us­ko tätä elä­mää var­ten. Toi­von Si­nul­le ai­kaa, ys­tä­vä­ni, ai­kaa löy­tää ta­kai­sin. Ai­kaa py­säh­tyä ja kat­soa taak­se­si, ai­kaa kuul­la ja kuun­nel­la kut­sua. Toi­von Si­nul­le roh­keut­ta, ja juu­ri sen ver­ran voi­maa, et­tä jak­sat heik­ko­na­kin us­koa epä­us­kon ja kaik­ki syn­nit an­teek­si. Pa­laa ta­kai­sin.