– Täs­sä oli­si hyvä ajaa mo­pol­la, jos nämä kaik­ki pen­kit siir­täi­si pois edes­tä.

Ta­kaa­ni kuu­lu­va pik­ku­po­jan lau­sah­dus ha­vah­dut­taa kes­ken seu­ra­pu­heen. Sali on suu­ri ja lat­tia si­leä. To­den tot­ta, seu­ra­sa­lin kiil­tä­vil­lä lat­ti­a­laa­toil­la jos mis­sä oli­si hyvä ajel­la mo­pol­la. Ei­pä ole asia ai­em­min tul­lut mie­lee­ni. Ei sil­loin­kaan, kun työn­sin vuo­rol­la­ni sii­vous­ko­net­ta pit­kin laa­toi­tus­ta.

Var­hai­sen aa­mu­päi­vän au­rin­ko paah­taa sel­kää­ni läm­pi­mäs­ti. Pöl­ly­ä­vä hiek­ka­tie nou­see val­kois­ten, ta­sa­kat­tois­ten ta­lo­jen ohi kas­te­luo­jal­le ja sii­tä ba­naa­ni­vil­jel­män reu­nus­taa ylös vuo­rel­le. Kä­ve­len tut­tua lenk­ki­pol­kua Vä­li­me­ren ran­nas­sa, mut­ta kuu­lok­keis­sa­ni soi poh­joi­sen maan seu­rat ja roo­ma­lais­kir­jeen kym­me­nen­nen lu­vun se­li­tys.

Us­ko tu­lee siis kuu­le­mi­ses­ta, mut­ta kuu­le­mi­nen Kris­tuk­sen sa­nan kaut­ta, ker­ro­taan pu­heen ai­heek­si lu­e­tus­sa teks­tis­sä. Ba­naa­ni­puun pa­ri­met­ri­set leh­det le­pat­ta­vat ke­vy­es­sä tuu­les­sa. Pie­ni hiek­ka­tien vä­ri­nen lis­ko vi­lis­tää tien yli ja li­vah­taa ki­ven­ko­loon. Jään seu­raa­maan lis­kon liik­kei­tä, mut­ta en näe sitä enää. Pa­laan roo­ma­lais­kir­jeen se­li­tyk­seen siir­tä­mäl­lä kur­so­ria pu­he­li­men näy­töl­lä pari mi­nuut­tia taak­se­päin.

– Miks' maal­li­set nää huo­let, sais täyt­tää rin­tam­me, huo­ka­si tut­ta­va­ni, kun me­nim­me seu­ra­pu­heen jäl­keen kah­vil­le. – Mie­tin mel­kein koko pu­heen ajan, mis­tä sai­si enem­män ra­haa.

Seu­ra­pu­heen, niin kuin min­kä ta­han­sa muun­kin esi­tyk­sen ai­ka­na, oma aja­tus saat­taa jos­kus har­hail­la hy­vin­kin kau­ka­na pu­heen ai­hees­ta. Muis­tan, kuin­ka pää­tin ker­ran kuun­nel­la yh­den lau­lun oi­kein aja­tuk­sel­la, mut­ta on­nis­tuin sii­nä vas­ta viik­ko­jen ku­lut­tua. Kuun­te­le­mi­se­ni joko kes­key­tyi mui­hin asi­oi­hin tai aja­tuk­se­ni läh­ti omil­le teil­leen vii­meis­tään kol­man­nes­sa sä­keis­tös­sä.

On hie­noa, et­tä su­vi­seu­ro­jen ja maa­kun­nal­lis­ten seu­ro­jen pu­hei­ta voi kuun­nel­la jäl­ki­kä­teen in­ter­ne­tis­sä. On myös ar­vo­kas­ta, et­tä mo­nen paik­ka­kun­nan seu­ra­pu­heet ja­e­taan in­ter­ne­tin kaut­ta re­aa­li­ai­kai­ses­ti. Mo­net seu­rat olen saa­nut viet­tää au­tos­sa is­tu­en, soh­val­la maa­ten, ul­ko­na kä­vel­len tai pyö­räil­len ja jos­kus jopa mar­jo­ja poi­mien.

Vaik­ka seu­ra­pu­heen voi kuun­nel­la häi­ri­öt­tä kai­kes­sa rau­has­sa ko­to­na, on tär­ke­ää myös ta­va­ta us­ko­nys­tä­viä ja käy­dä seu­rois­sa sil­loin, kun se on mah­dol­lis­ta. Sie­lun pe­las­tus ei pe­rus­tu seu­rois­sa käy­mi­sen mää­rään tai laa­tuun, vaan Jee­suk­sen so­vi­tus­työ­hön tur­vaa­mi­seen ja omien syn­tien an­teek­si us­ko­mi­seen. Seu­rois­sa käy­mi­nen ja us­ko­nys­tä­vien ta­paa­mi­nen vah­vis­ta­vat omaa us­koa, ta­soit­ta­vat tie­tä. Muis­tan elä­mäm­me ruuh­ka­vuo­sil­ta, kuin­ka eri­tyi­ses­ti su­vi­seu­rat tun­tui­vat kei­taal­ta, mis­sä oli help­po us­koa sii­tä­kin huo­li­mat­ta, et­tä va­jaan vii­kon lei­rie­lä­mä pien­ten las­ten kans­sa ko­et­te­li voi­mia ja kär­si­väl­li­syyt­tä.

Kum­mi­tä­ti­ni ja -se­tä­ni oli­vat rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ta­lon­mie­hiä ja asui­vat rau­ha­nyh­dis­tyk­sen ta­los­sa. Seu­ro­jen ai­ka­na tä­din ja se­dän keit­tiö toi­mi seu­ra­keit­ti­ö­nä ja ka­ma­ri yh­dis­tyk­sen sa­kas­ti­na. Lap­se­na mi­nua vie­hät­ti aja­tus, et­tä oli­sin saa­nut asua kum­mie­ni ta­los­sa. Ja pit­kien seu­ra­pu­hei­den ai­ka­na mit­tai­lin mie­les­sä­ni pu­hu­jan­ko­rok­keen muo­toa ja kor­keut­ta. Ko­rok­keen al­le oli­si saa­nut ai­ka hy­vän ma­jan.