Kai­ut­ti­met tois­ta­vat voi­mal­lis­ta seu­ra­lau­lua. Asun­to­vau­nut, au­tot, val­koi­set telt­ta­ra­ken­nuk­set ja tu­han­net ih­mi­set kir­jo­vat tor­ni­o­lai­sen pel­to­mai­se­man elä­väk­si kau­pun­gik­si. Työn­nän äi­ti­ä­ni pyö­rä­tuo­lis­sa Hei­ni­jän­kän­tie­tä koh­ti en­si­a­pu­a­se­man ris­teys­tä ja sii­tä mäen yli seu­ra­tel­tal­le.

– Tätä Hei­ni­jän­kän­tie­tä men­tiin Ah­ven­jär­vel­le evak­koon, äi­ti­ni muis­te­lee.

So­ta­vuo­det sat­tui­vat äi­ti­ni var­hais­nuo­ruu­teen.

Su­ku­juu­re­ni ovat äi­din puo­lel­ta Tor­ni­o­jo­ki­laak­sos­sa ja Ala­tor­ni­ol­la, vaik­ka oman lap­suu­te­ni ja var­hais­nuo­ruu­te­ni var­tuin vä­hän ete­läm­pä­nä Ke­mis­sä. Kä­vim­me Ke­mis­tä tie­ten­kin Ruot­sin puo­lel­la Haa­pa­ran­nal­la os­ta­mas­sa voi­ta, so­ke­ria ja ba­naa­ne­ja, mut­ta kä­vim­me myös toi­si­naan Tor­ni­os­sa isois­sa seu­rois­sa. Seu­rat van­has­sa kir­kos­sa ja Ki­vi­ran­nan opis­tol­la ovat jää­neet elä­vi­nä mie­lee­ni.

En ol­lut vie­lä rip­pi­kou­lui­äs­sä, kun yh­te­nä ke­säi­se­nä sun­nun­tai­na tun­tui, et­tei ol­lut mi­tään te­ke­mis­tä. Ajoin pol­ku­pyö­räl­lä ko­to­a­ni kol­men­kym­me­nen ki­lo­met­rin pää­hän Tor­ni­oon vuot­ta nuo­rem­man serk­ku­ni luok­se. Serk­ku tie­si, et­tä Ka­run­gis­sa on ke­sä­seu­rat. Pol­jim­me sa­man tien pari kol­me­kym­men­tä ki­lo­met­riä Ka­run­kiin.

Is­tus­ke­lim­me seu­ra­ta­lon pi­hal­la ja kur­kis­te­lim­me, min­kä­lai­siin huip­pu­no­peuk­siin pi­hal­le py­sä­köi­ty­jen au­to­jen mit­ta­rit yl­tä­vät. Sa­man­lai­sil­la asi­oil­la liik­kui seu­ro­jen vä­li­a­jal­la pi­ha­maal­la van­hem­pi­a­kin mie­hiä. Vah­vim­mat saat­toi­vat ver­tail­la au­to­jen jou­sia lo­ka­suo­jis­ta tai pus­ku­reis­ta kei­nut­ta­mal­la. Päi­vä­seu­ro­jen jäl­keen söim­me rii­si­puu­roa ja se­ka­he­del­mä­sop­paa ja pol­jim­me ta­kai­sin ko­tiin, serk­ku Tor­ni­oon ja minä Ke­miin.

Va­jaat kym­me­nen vuot­ta myö­hem­min pys­ty­tin ju­han­nus­py­hä­nä muu­ta­man kym­me­nen ki­lo­met­rin pää­hän Ke­mi­jo­ki­var­teen tu­le­vien ap­pi­van­hem­pie­ni hu­vi­la­tel­tan kes­kel­le Ke­min­maan su­vi­seu­ra­kent­tää. Opis­ke­lin ete­läs­sä, olin ke­sä­työs­sä Sa­vos­sa ja tyt­tö, jon­ka kans­sa lop­pu­ke­säl­lä kih­lau­duin, asui Kes­ki­poh­jan­maal­la.

Kak­si­kym­men­tä­kak­si vuot­ta sit­ten ve­dim­me pik­ku­bus­sil­la Van­taal­ta pit­kän ja pai­na­van mat­kai­lu­vau­nun Kö­nö­län pel­to­sa­ral­le Tor­ni­on su­vi­seu­roi­hin. Vai­mo­ni len­si sa­ma­na il­ta­na ta­kai­sin ko­tiin, kos­ka su­vi­seu­ro­jen ava­jais­päi­vä­nä oli opis­ke­lu­pai­kan pää­sy­ko­keet. Vai­mon sis­ko hoi­ti omien las­ten­sa ohel­la mei­dän­kin pik­ku­bus­sil­li­sen, kos­ka minä olin kiin­ni työ­vuo­rois­sa­ni. Isä­ni haki pää­sy­ko­e­ko­ke­laan seu­raa­va­na il­ta­na len­to­ken­täl­tä. Ne oli­vat isä­ni vii­mei­set su­vi­seu­rat. Vai­mo­ni sai opis­ke­lu­pai­kan, ja elä­mäs­säm­me al­koi uu­si vai­he.

Su­vi­seu­roi­hin Tor­ni­on Li­a­kan ky­län pel­loil­le ajoim­me vai­mo­ni kans­sa kah­des­taan. äi­ti­ni pää­si käy­mään seu­ra­ken­täl­lä kak­si ker­taa mei­dän ja vel­je­ni per­heen avus­ta­ma­na. Ajat­te­lin ajan ku­lu­mis­ta ja muut­tu­mis­ta. Jos­sain su­vi­seu­ro­jen al­ku­pään seu­ra­pu­hees­sa pu­hut­tiin ko­ti­seu­dun mer­ki­tyk­ses­tä. Sii­tä, kuin­ka tär­ke­ää on tie­tää, mis­tä on ko­toi­sin, mis­sä ovat juu­rem­me.

Koko ai­kui­si­än toi­sel­la puo­lel­la maa­ta asu­nee­na tun­tui ko­toi­sel­ta ja läm­pi­mäl­tä kuul­la su­vi­seu­ra­tel­tas­sa lap­suu­des­ta tut­tua pu­het­ta:

– Lau­let­han vir­si viis­sat­taa seit­te­män­kym­men­tä yk­si, ne­li­än­nes­tä säk­keis­tös­tä kuu­ent­hen. Sen jälk­hen ter­ve­hyk­sen esit­tää…

Sa­mal­la ta­val­la tun­tui ko­toi­sal­ta, läm­pi­mäl­tä ja tur­val­li­sel­ta kuul­la sa­maa, lap­suu­den seu­rois­ta tut­tua pu­het­ta hy­väs­tä Ju­ma­las­ta ja syn­tien an­teek­si saa­mi­ses­ta.