Kirkkoherra ja kanttori kantoivat kiehtovan näköistä puulaatikkoa talvipakkasesta sisälle. Kyläläisiä oli tuvassa lähes tungokseksi asti. äiti oli laittanut kynttilöitä joka puolelle, ja olohuoneeseen oli viritelty paljon istumapaikkoja. Meidän koti oli sinä vuonna kylän kinkeritalo.
Ihmettelin tuota outoa, suurta matka-arkkua, jonka sisälle olisin kai sopinut istumaan. Kanttori oli jo vanha mies, ainakin pikkupojan silmin katsottuna. Hän touhusi laatikon alle taittojalat pystyyn ja paljasti kannen alta koskettimiston. En rohjennut mennä läheltä katsomaan, vaikka olisi tehnyt mieli.
Arvelen kinkerimuiston olevan 1980-luvun lopulta, jolloin olin noin 6–8-vuotias. Tilaisuus oli hyvin perinteinen. Läksyjä ei tosin tarvinnut ottaa ihan niin vakavasti kuin joskus aikoinaan, jolloin rippikouluunkin pyrittiin kinkereillä. Minun lapsuuteni kinkerit olivat leppoisa tilaisuus, jossa harjoiteltiin virsiä ja luettiin Raamattua.
Jotakin hyvin merkityksellistä minulle tilaisuudessa ja erityisesti kanttorin työskentelyssä oli, koska muistan edelleen hänen antamansa virsiläksyn. Hänen vahva äänensä ja matkaharmonin hyrinä soivat edelleen korvissani, kun avaan virsikirjan siltä kohdalta: ”Luodut, te Herraa kiittäkää, äänenne lauluun liittäkää!”
Virren 455 tausta on Franciscus Assisilaisen Aurinkolaulussa. Siinä koko luomakuntaa kutsutaan kiittämään Herraa: Aurinko, kuu, tähdet, pakkanen, myrsky, pouta, vesi, tuli ja vihreä maa. Pysäyttävää on, että jopa kuolemaa pyydetään tuomaan kiitos Luojalle: "Viimeinen vieras, hiljaisin, kuolema, milloin saavutkin, kiitä Herraa!"
Sisäinen kanttorini sanoisi, että minun täytyisi nyt antaa teille virsiläksy. Ehkä en kuitenkaan, mutta kehotan kuitenkin tutustumaan lähemmin tuohon juhlavaan luomakunnan virteen!
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys