Nel­jä vuot­ta sit­ten olin ju­han­nus­juh­las­sa, jos­sa 95-vuo­ti­as rou­va tar­jou­tui esit­tä­mään yk­sin­lau­lun. Hän ky­syi, voi­sin­ko sä­es­tää lau­lun “Laps’ olen köy­hän, kau­niin Kar­ja­lan”. Ta­pail­tu­a­ni sä­vel­mää ul­ko­muis­tis­ta het­ken sain jon­kin­lai­sen sä­es­tyk­sen ai­kai­sek­si ja esi­tim­me juh­la­vä­el­le tuon kos­ket­ta­van lau­lun.

Van­huk­sen ää­ni soi kau­niis­ti. Va­kaas­ti, kuin oli­si ikän­sä lau­la­nut. Ja var­mas­ti oli­kin. Lau­lun sa­nat pu­hui­vat hä­nel­le to­den­nä­köi­ses­ti pal­jon enem­män, kuin osa­sin aa­vis­taa. Niil­lä, jot­ka ovat pa­kon edes­sä jou­tu­neet jät­tä­mään ko­tin­sa, on lap­suus­mai­se­miin syvä ikä­vä.

Sinä il­ta­na kok­ko pa­loi to­del­la upe­as­sa sääs­sä. Kok­koa kat­sel­les­sa poh­din lau­lun sa­no­ja:

“Sain soi­ton, lau­lun lah­jan sy­dä­meen.

En nii­tä vaih­tais on­neen maal­li­seen.

Kun kai­paus saa mie­len mur­hee­seen,

teen lau­luun su­rul­li­sen sä­ve­leen.

Kun ilon rie­mun vuo­ro mil­loin saa,

se myös­kin lau­luis­sa­ni ka­jah­taa.”

Mu­sii­kin lah­ja tu­lee esil­le par­hai­ten juu­ri mur­hees­sa ja ilos­sa. Se voi loh­dut­taa, mut­ta myös il­men­tää suur­ta kii­tol­li­suut­ta. Omas­sa elä­mäs­sä­ni olen ko­ke­nut, et­tä vai­kei­na päi­vi­nä sa­noi­tan su­ru­ja­ni ja huo­li­a­ni soi­ton ja lau­lun kaut­ta. Sa­moin on myös iloi­si­na het­ki­nä, sil­loin usein ko­koon­num­me po­ru­kal­la pi­a­non ää­reen lau­la­maan.

Tänä ju­han­nuk­se­na ajoin las­ten kans­sa Han­ka­sal­men ju­han­nus­seu­roi­hin. Saa­tu­am­me asun­to­vau­nun park­kiin al­koi­vat kai­ut­ti­met vä­lit­tää tut­tua ää­ni­mai­se­maa. Alu­eel­la kai­ku­va lau­lu, ruo­hi­kol­le park­kee­rat­tu vau­nu ja las­ten ilo toi­vat mie­leen su­vi­seu­rat ja ikä­vän sin­ne. Jos Luo­ja suo, saam­me sin­ne tä­nä­kin vuon­na mat­kus­taa. Mo­net ei­vät pää­se mu­kaan, mut­ta on­nek­si seu­ro­ja on mah­dol­lis­ta kuun­nel­la ym­pä­ri maa­il­maa myös ke­sä­seu­ra­ra­di­on kaut­ta.

Su­vi­seu­rois­sa lau­lun lah­jat ovat pal­jon käy­tös­sä. Sa­nan­kuu­lon li­säk­si juu­ri yh­tei­nen lau­lu on suu­rim­pia asi­oi­ta, mitä su­vi­seu­rois­sa saa ko­kea. Seu­ra­kan­san lau­luun on tur­val­lis­ta yh­tyä. Yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­ne on kä­sin­kos­ke­tel­ta­va. Lau­lut myös il­men­tä­vät yh­teis­tä us­koa. Niis­sä on esil­lä yh­tä lail­la vai­kei­den päi­vien kuin juh­la­het­kien kil­voit­te­li­jan tun­not.

Näis­sä su­vi­seu­rois­sa lau­lut ovat eri­tyi­sel­lä ta­val­la esil­lä myös sik­si, et­tä uu­si Sii­o­nin lau­lu­jen ko­ko­el­ma ote­taan käyt­töön. Yh­des­sä uu­sis­ta Sii­o­nin lau­luis­ta (309) lau­le­taan näin: “Nyt kuu­le lau­lu­ni iloi­nen. Saan taas­kin luok­se­si tul­la. Luot mi­nuun kat­see­si läm­pöi­sen ja tah­dot las­ta­si kuul­la.” Saa­koon tuo iloi­nen lau­lu ja soit­to kai­kua tä­män­kin ke­sän su­vi­seu­rois­sa!